Suomeksi lauletun raskaan rockmusiikin esiairut Lyijykomppania viettää kuluvana vuonna 40-vuotistaiteilijajuhliaan. Yhtye tunnettaneen parhaiten siitä, että ensimmäiset 15 vuotta siinä vaikutti laulava ja kitaraa soittava herrasmies nimeltä Timo Rautiainen. Lyijykomppaniasta sivuun siirryttyään Rautiainen jatkoi samantyyppistä musiikillista linjaa perustamansa Trio Niskalaukauksen kanssa, joskin tuotetummin ja kaupallistetummin – tunnetulla menestyksellä.
Lyijykomppania on tahkonnut samalla musiikillisella polullaan välillä hajoten, välillä tauoten ja useasti miehistöään vaihdellen. Sikäli yhtyeen seitsemäs levy on sen historiassa poikkeuksellinen, että sillä ja edeltäjällään esiintyy sama kokoonpano eli herrat Moilanen, Vuorinen ja Lindström.
Entisellään on se kaikkein olennaisin eli musiikki, joka on nytkin Lyijykomppanialle ominaista, leimallisen kulmikasta ja hyvin maanläheistä synkkää jynkytystä. Konstailematontakin se on, lähinnä sanoituksiltaan, joissa asiat todetaan niin kuin ne ovat. Kantavia lyyrisiä teemoja ovat – saatekirjettä lainaten – arjen tragediat, kantaaottavuus, horjumaton yksitotisuus ja pinnan alle lakaistu huumori.
Levyn sävellyksissä ja soundissa kuuluu kaikki se, mistä jokainen Lyijykomppanian jälkeen tullut suomen kielellä laulava metalliyhtye on ammentanut. Ilahduttavinta albumilla ovat kekseliäät ja perinteisten tahtilajien ohi kulkevat riffimatot, jotka tekevät siitä vuonna 2021 mielenkiintoisen, relevantin ja tärkeän julkaisun.
Tarpeettomia ikävyyksiä ei ole pelkkä pitkän ja ansiokkaan uran statussymboli, vaan pioneeriyhtyeen kouriintuntuva osoitus nuoremmilleen, miten hommat hoidetaan. Ottakaapa opiksenne. Ai minkä tähden? No yhden tähden.