Jo veteraaniluokkaan kuuluva, vuonna 1988 perustettu italialainen powerlähettiläs on oma tasalaatuinen itsensä. Yhtyeen kymmenes levy hiihtelee pitkälti samoja latuja kuin maanmiestensä Rhapsodyn (kummankin version) tekoset. White Skullin ote on maanläheisempi ja vähemmän oopperaorientoituneempi, mutta sinfoniaa löytyy tältäkin levyltä tarvittava määrä.
Levy ei ärsytä suuntaan tai toiseen. Laulu raikaa kovaa ja korkealta, kitara tiluttaa maistuvaa melodiaa ja tuplabassarikomppi polkee kuin Tour de Francen pääjoukko, mutta levy elää tasan kuunteluhetkessä, ei enää sen jälkeen.
White Skullin sävellyksellinen ja soitannollinen taso on kova, eikä ole mikään ihme, että tällaisella materiaalilla kierretään genren meganimien rundikavereina tai vedetään keskieurooppalaisten metallifestarien päälavoilla keskipäivän auringossa. Power metal -fanit kelpuuttavat varmasti, mutta muuten on vähän niin ja näin.