Primitiiviseen energiaan mieltyneille – arviossa Cirith Ungolin uudelleenjulkaisu

Arvio julkaistu Infernossa 9/2016.

Cirith Ungol
Paradise Lost
Metal Blade

Jenkkiläinen kulttibändi Cirith Ungol aloitti uransa jo 70-luvun alussa, mutta pääsi levyttämisen makuun vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Debyyttilevy Frost and Fire (1980) esitteli vielä proge- ja hard rock-vaikutteita ja vähän hämympääkin tunnelmaa, mutta seuraava täyspitkä King of the Dead (1984) oli jo täysiverinen heavy metal -levy. Sitä pidetäänkin kiistatta yhtyeen tasokkaimpana opuksena. One Foot in Hell (1986) oli asteen verran raskaampi ja pisti enemmän painoa yhtyeen doomvaikutteille. Nyt käsillä oleva Paradise Lost (1991) oli selkeä yritys mukautua ajan kaupallisempaan henkeen ja jäi Cirith Ungolin viimeiseksi levyksi.

Alun perin teema-albumiksi kaavailtu Paradise Lost oli monessakin mielessä epäonninen projekti, jota rasittivat ongelmat kokoonpanon sekä uuden levy-yhtiön kanssa. Pitkittyneiden sessioiden aikana yhtye ehti menettää osan alkuperäisistä jäsenistään, eikä heistä ole lopullisella levyllä mukana kuin solisti Tim Baker ja rumpali Robert Garven. Kitaristi Jim Barraza ja basisti Vernon Green olivat levyn uudet miehet, vaikka sessiosoittajien panostakin kuullaan.

Yhtye hajosi vuonna 1992 levy-yhtiöongelmiin. Restless Records ei panostanut markkinointiin saati jakeluun lainkaan, ja Paradise Lostia olikin tämän vuoksi saatavilla varsin nihkeästi. Uusintapainosta on kaavailtu vuosia, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet oikeuksien puutteeseen. Nyt käsillä oleva Metal Blade -julkaisu on ensimmäinen virallinen uusintaversio levystä.

Kyseessä ei ehkä ole niin kova kokonaisuus kuin kolme ensimmäistä levyä, mutta kiekko ansaitsee silti paikkansa yhtyeen diskografiassa. Pitkien ja hajanaisten sessioiden vaikutus kuuluu selkeästi ja Paradise Lost on melko epätasainen kokonaisuus. Teemalevyn idea kutistui lopulta kolmen viimeisen kappaleen muodostamaan trilogiaan muun levyn ollessa vähän sitä sun tätä.

Kehnointa laitaa edustavat kevyempää ja hittivetoisempaa radiorockia edustava Go It Alone sekä yhtyeessä vähän aikaa vaikuttaneen basistin säveltämä ja laulama Heaven Help Us, joka ei tunnu lähtevän potentiaalisesta Maiden-kanavoinnistaan huolimatta koskaan käyntiin.

Toisen sessiomiehen, kitaristi Joe Malatestan säveltämä The Troll onkin sitten yksi levyn parhaista ja omituisimmista raidoista. Raskas, outoja rytmityksiä sisältävä teos erottuu kokonaisuudesta ehdottomasti edukseen. Arthur Brown -laina Fire aiheuttaa ihmetystä, mutta sopii loppujen lopuksi mukaan aivan mainiosti. Levyn parasta antia ovat kuitenkin raakaa voimaa puhkuva Chaos Rising ja Manowarin Hail and Killin johtoriffiä lainaava Fallen Idols. Nämä osoittavat, ettei yhtye ollut sessioiden aikana aivan täysin hukassa.

Vaikka levy on epätasapainoinen, sillä on tarpeeksi ansioita, jotta kuuntelukokemuksesta syntyy mielekäs. Modernin metallin ystäville Cirith Ungolin käppäisyys voi aiheuttaa nieleskelyä, mutta primitiivisempään energiaan mieltyneitä se varmasti ilahduttaa.