Progemetallin veteraaneilla, ellei peräti alkuunpanijoilla, on homma komeasti puikoissa. Mastermind Jim Matheos osaavine kumppaneineen on loihtinut hienon levyn, joka on sekä perinteisessä mielessä progressiivinen että tarttuva. Tarttuvuudesta kiitos jakautuu kahtaalle: laulaja Ray Adlerille sekä Matheosin hienoille ja moniulotteisille kitaramelodioille.
Yhtyeen 12. levy esittelee bändin parasta osaamista. Siinä on loistavan No Exitin (1988) suurieleistä iskevyyttä ja rullaavuutta ilman 1990-luvun tuotannon kalseaa jähmeyttä. Levy on raskas mutta silti todella sävykäs ja inhimillinen.
Progressiivisuus ei ole pakotettua teknisyyttä kuin hetkittäin, silloinkin lähinnä rumpali Bobby Jarzombekin hiukan turhan koukeroisten otteiden takia. Progeilu ei lyö yli missään vaiheessa, vaan pysyy sopivasti aisoissa ja biisien oleellisena osana. Homma on biisinkirjoituksen ja sovitusten suhteen oivasti kuosissa.
Biisit pysyvät riffivetoisina ja selväpiirteisinä, kohdakkoin jopa yllättävän suoraviivaisina. Lopputulemana on marginaalisista kauneusvirheistä huolimatta upottava levy monimutkaista mutta hämmästyttävän helposti lähestyttävää musiikkia. Sellaista, joka vaatii kuuntelua avautuakseen, mutta jota ei ole työläs kuunnella.
Yhtyeen meno on edelleen hiukan totista, mutta oma ilme on vahva. Erityskiitokset on annettava tuotannosta, joka on nykystandardien mukaista mutta vanhan liiton autenttisuutta ilmentävää.