Liverpoolin Anatheman 27 vuoden ja 11 studiolevyn mittainen ura käsittää karkeasti arvioiden kolme vaihetta. Neljä ensialbumia kulki death doom -raunioista kohti progehtavaa vaihtoehtodoomia. 1990-luvun lopulta alkanut suoraviivaisemmin rokkaava kausi sisälsi kolme hienoa julkaisua. Seitsemän vuotta sitten alkanut evoluution kolmas etappi jatkuu The Optimistilla luonnollisesti.
Albumi on äänitetty Mogwaita ja Belle & Sebastiania tuottaneen Tony Dooganin ehdotuksesta studiolivenä. Anathema tunnetaan kelpo liveyhtyeenä, ja koska levy on tarinallinen jatkumo A Fine Day to Exitille (2001), lähtökohdat mielessä on helppo olettaa bändin iskevän vaihteeksi säröt päälle pedaaleistaan.
Näin käykin paikoin. Nimibiisi heijastelee Eternityn (1996) astraalisia taajuuksia, eikä vähiten Daniel Cavanaghin fantastisten kitaroiden ansiosta. Äänimaailmaa täydentävät yhtyeen soundia 2010-luvulla määrittäneet luupit ja säksätykset. Taiteellisesti kunnianhimoinen orkesteri heittää ilmeenkään värähtämättä samaan kuppiin Björkin Bachelorettesta muistuttavia rumpukuvioita, uneliaita pasuunoita, verkkaisesti muljuavaa pystybassoa ja kellopelejä. Eikä eheys kärsi piiruakaan.
Kun veljeksistä ja sisaruksista koostuvan yhtyeen kokoonpanokin on säilynyt muuttumattomana, on luontevaa, että roolituksia uskalletaan jakaa avoimemmin. We’re Here Because We’re Herellä (2010) Lee Douglas, rumpali-Johnin sisko, sai runsaasti vastuuta. Nyt laulajattaren lempeänlohdullista ääntä kuullaan enemmän kuin koskaan. Liekö sitten tuottajan vai lukuisten keikkojen vaikutusta, mutta Douglas laulaa levylle aiempaa huomattavasti vapautuneemmin. Esimerkiksi kappaleen Endless Ways ihanainen hoitaa nimiinsä täysin, ja biisin on helppo ennustaa päätyvän pysyvästi livesettiin.
Weather Systemsin (2012) tunteiden padot avanneesta napakympistä ollaan silti kaukana. Albumilla tarjotaan helposti omaksuttava, joskin monivivahteisen tunnelmallinen kuuntelukokemus, joka on tunnistettavissa nyky-Anathemaksi välittömästi. Vaikka heittäytymistä kuuntelee jälleen ilolla, kappaletasolla ei onnistuta kuin osittain. Paikoin kuuntelija temmataan intensiivisten nostatusten vuoristorataan, mutta ne koukut, joilla varmistettaisiin uusintakierrokset, ovat tylsyneet sitten parin viime levyn. Esimerkiksi Can’t Let Go tuntuu pointittomalta täytepalalta.
Levyltä on aistittavissa välitilinpäätöksen hajua. Minne keula suunnataan seuraavaksi? Kukaan ei odota Anathemalta ainakaan aikalaismaanmiestensä Paradise Lostin ja My Dying Briden tyylistä metallista kotiinpaluuta.
Liverpoolilaiset ovat raijanneet rimansa niin korkealle, että yllä näkyvää kirvesriviä on joutunut miettimään ihan tosissaan. Armoton rannekarvamittarini käskee lopulta, että minun on luovutettava hyvät kolme ja puoli kirvestä. Enempi olisi turhaa optimismia.