Jotkin bändit ne vain paranevat vanhetessaan. Yksi sellaisista on pian 20-vuotias Hanging Garden, joka on noussut kotimaisen melodisen doom deathin parhaimmistoon. Bändin ylväästi ja hieman raamatullisesti nimetty kahdeksas pitkäsoitto saattaa olla yhtyeen suurteos, todellinen puutarhojen puutarha.
Karhean doom-painotteisena metallibändinä vuonna 2004 aloittanut ryhmä on liikkunut levy levyltä kohti kirkkaammin hengittäviä äänimaisemia. Ensilevyjen vanhasta Paradise Lostista, Katatoniasta ja October Tidesta muistuttavaa tuomiolanausta on bändin musiikissa yhä, mutta lähinnä pohjana. Pääosaa näyttelee Blackout Whiteout -levyltä (2015) alkanut kokeilevampi ja melodiarikkaampi ilmaisu. Sen voimalla bändi näyttäytyy kenties väkevimmillään.
Kyky uusiutua kiinnostavasti menettämättä vähääkään identiteetistään on osaavan bändin merkki. Tältä poppoolta mainittu on luonnistunut hienosti ja vaivattoman oloisesti jo useamman levyn verran. Uutuudella melankolian ja kaihon tunnelmat on maalattu jälleen suurilla ja sävykkäillä siveltimenvedoilla. Tällä kertaa synkkämielisiin painotuksiin on raivattu kunnolla tilaa myös toivon ja uudelleensyntymän ajatuksille.
Monipuolisella syvyydellä ja laajalla tunnekirjolla maailmaa tarkkaileva teos on koottu konseptilevyn näköiseksi. Tai sellaiseksi se on ainakin vahvaa kerrontaa huokuvana kuuntelukokemuksena helppo mieltää. Jokaisen kappaleen nimen edessä on määräinen artikkeli ”the”, mikä ikään kuin alleviivaa kunkin raidan erityisyyttä kokonaisuudessa. Mikä parasta, erityisyys välittyy hienosti erilaisten tunnetilojen läpi.
Väittäisin, että yhtye löysi puuttuvan osan täyteläiseen ilmaisuunsa Riikka Hatakan liityttyä bändin toiseksi laulajaksi vuonna 2019. Ei bändiltä aiemminkaan mitään varsinaisesti puuttunut, mutta nyt Hatakan kirkkaanhento ääni on ilmaisun ehdoton voimavara. Se tekee yhtyeestä selvästi sävykkäämmän ja eläväisemmän kuuloisen, mikä sopii erinomaisesti valittuun linjaan. Olennaisen kertoo se, ettei yhtyettä voisi enää kuvitellakaan ilman toista solistiaan.
Vaikka naisen lumoava tulkinta toimii itsessään, ennen kaikkea se pelaa yhteen aviomiehensä Toni Hatakan ulosannin kanssa – parhaimmillaan pakahduttavan upeasti. Laulajien vastakohtaisten äänten yhteispeli yhdessä mielikuvituksellisesti maalaavien melodioiden ja tarttuvan raskauden kanssa muodostaa Hanging Gardenin hengen.
Levy on kauttaaltaan vangitseva äänimatka, josta ei keksi juuri naputtamista. Täyden pistepotin saamiseksi olisin toivonut vain pari täysosumaa lisää. Niitä levyllä riittää nytkin. Hivelevimmiksi esimerkeiksi herkän kauneuden ja rujon raskauden kohtaamisista poimittakoon sävellykset The Four Winds, The Fire at First Dawn ja The Stolen Fire. Yhtä unenomaisia ja jopa elokuvallisia äänimaisemia en muista yhtyeeltä aiemmin kuulleeni.
Erilaisia mutta jälleen niin voimaannuttavia energioita tarjoava albumi asettuu vahvasti bändin tuotannon kärkijoukkoon.