Raivokas lupausten lunastus – arviossa Lähiöbotox

Julkaistu Infernossa 7/2020.

23.10.2020
Kähiöbotox
Rikkinäinen Suomi
Deggael Communications

Vuonna 2018 perustettu Lähiöbotox on luottanut perinteiseen orgaaniseen kehitykseen, minkä myötä siitä on tullut yksi Suomen lupaavimmista raskaan rockin nimistä.

Metallia ja raptulkintaa yhdistelevä yhtye on teroitellut kynsiään treenibunkkerissa ja keikkalavoilla hieroen samalla materiaaliaan huippukuntoon. Ennakkovaroituksia on annettu muutamalla singlellä ja viimevuotisella bändin omaa nimeä kantaneella seitsemän kappaleen ep-julkaisulla. Nyt on aika lunastaa lupaukset, ja se tapahtuu vähintäänkin mallikkaasti.

Ensimmäisellä läpisoitolla hätkähdyttävimmän vaikutuksen tekevät levyn sanoitukset. Lähiöbotox on ollut alusta asti niin sanotusti yhteiskunnallisesti tiedostava, mutta aiemmin kappaleiden synkissä tarinoissa on ollut luettavissa humoristisia kevennyksiä. Nyt Luyeye Konssin ja Hanad Hassanin sylkemistä lyriikoista on kadonnut lähes kaikenlainen pilke silmäkulmasta.

Elämän armottomuutta vyörytetään kuulijan päälle huolella, ja synkkiä terveisiä lähetetään niin helsinkiläisistä lähiöistä kuin Afrikan Kongosta. Isossa roolissa ovat yksilöt, joilla ei ole työkaluja selvitä arjesta vahingoittumina. Ne työkalut ovat hajonneet väkivaltaisten läheisten, systeemin voiman, rasismin tai oman päihteidenkäytön vuoksi. Vaikutelma on riipaiseva.

Vakuuttavinkaan sanoitus ei silti toimi täydellä teholla, ellei musiikillinen pohja ole kunnossa. Onneksi tästä ei ole pelkoa. Riffitulitus on kuin yhdistelmä alkuaikojen AC/DC:n energiaa ja Rage Against the Machinen debyyttilevyn raivoa. Thrash-yhteydet osoittavat Slayerin ja vaikkapa vähemmän tunnetun Mordredin suuntaan.

Välillä kaarretaan kasarimaisemman melodisen kitaroinnin puolelle, mikä tuo mieleen kuusikielisten varressa vaikuttavien Luomasen veljesten aiemman bändin Heaven ’N’ Hellin. Samantyyppinen koreampi säveltaide kuuluu tarkasti säännösteltynä myös lauluissa, esimerkiksi Soittakaa kytät! -kappaleen väliosassa. Tällaiselle musiikille tärkeä rytminen tukevuus on sekin kunnossa, kiitos rumpali Lauri Ehrlundin ja basisti Samuli Peuralan antaumuksellisen soiton.

Levyn rynnäkkömäistä tunnelmaa alleviivaa se, että kappaleiden kestot liikkuvat alle kolmen, jopa alle kahden minuutin mitoissa. Loppuun on säästetty oikeaoppisesti eeppinen Puhdasverinen vihaaja, joka kestää peräti yli neljä minuuttia.

Lopun sydäntäsärkevästi huudettu ”synnyinmaan puolesta mua vainotaan / oon väsynyt juoksemaan, en pelkää kuolemaa” jää soimaan päähän pitkäksi aikaa.