Raivokasta muttei sävytöntä – arviossa Stam1na

Julkaistu Infernossa 2/2021.

Stam1na
Novus Ordo Mundi
Sakara

Taiteilija ei ole aina oman taiteensa paras analysoija. Stam1nan laulaja-kitaristin Antti Hyyrysen sanoissa on kuitenkin vahvaa totuutta, kun hän kertoo yhtyeen uudesta levystä: ”Palasimme nälkään, raakuuteen, nopeuteen ja raivoon.” Ensi kuunteluilla Novus Ordo Mundi tuntuu jopa niin brutaalilta, että siitä on vaikea saada kunnon otetta.

Aluksi muistijälkiä syntyy lähinnä rajusti rytkyttävistä rumpuraidoista ja päällekäyvistä lauluista. Meininki tuntuu olevan jopa roisimpaa kuin yhtyeen neljällä ensilevyllä, joiden tunnelmiin kerrotaan palatun jo siinäkin mielessä, että tuottajana on jälleen mainituilla vaikuttanut Miitri Aaltonen. Mieleen hiipii kysymys, onko nyt menty itsetarkoituksellisesti raskaus edellä, kun Hyyrynen jatkaa tiedotteessakin: ”Odotan innolla lukea true-skeneilijöiden ajatuksia Stam1nan uskottavuudesta 2021.”

No ei sentään. Kyllä kaiken hurjana pyörivän massan alla on edelleen ihan oikeita sävellyksiä ja yhtyeelle ominaisia koukkuja. Kuuntelukertojen toistuessa tarttuvuutensa osoittaa ensimmäisenä kolmas biisi Memento Mori (ateistin kiitos), jonka kertosäe on ehkä uutukaisen perinteisintä Stam1naa. Myös kappaleen melodinen kitaravälike hurmaa kauneudellaan.

Muutenkin levylle on siroteltu oivallisia soolo-osuuksia. Henkilökohtainen helvetti -avausraidan maaninen Frank Zappa / Steve Vai -vaikutteinen soolo alleviivaa kappaleen otsikkoa ja hulluus tavoitetaan musiikin keinoin. Kaikessa vimmaisuudessaan levy on myös tietyllä tapaa progressiivisen oloinen. Selvimmin tämä tuntuu kuudelle minuutille levitetyssä järkälemäisessä nimibiisissä.

Juurille ei ole palattu siinä mielessä, että Hyyrynen ja kitaristiparinsa Pekka Olkkonen olisivat ottaneet jälleen päävastuun biisinteossa. Kumpikin vastaa kolmen kappaleen sävellyksestä, ja saman määrän on tehnyt myös basisti Kai-Pekka Kangasmäki.

Viimeksi mainitun herran teokset osoittautuvat loppupeleissä levyn armottomimmiksi paloiksi, mutta niiltäkin löytää omat korvaa ja mieltä kiihottavat sävynsä. Kosketinsoittaja Emil Lähteenmäen kynäilemä Henkilökohtainen helvetti osoittautuu lopulta mainioksi valinnaksi aloittaa levy. Se on tietyllä tavalla synteesi albumin ääripäistä.

Kaiken nivovat jälleen yhteen pääosin Hyyrysen tekemät sanoitukset, jotka vaikkapa Kangasmäen säveltämässä Narsistissa kouraisevat sydänalasta asti. Toisaalta Hyyrysen omaan sävellykseensä sanoittama Betelgeuse on hurmaava myyttis-tähtitieteellinen kuvaelma, joka saa täyttymyksensä levyn toisessa ääritarttuvassa kertosäkeessä.