Kun oli tiedossa, että Deftones on majaillut studiossa pitkästä aikaa vanhan luottotuottajansa Terry Daten kanssa ja uuden Ohmsalbumin maistiaisena tarjoiltu nimibiisikin lupaili jännittäviä asioita, yhtyeen yhdeksättä albumia tuli odotettua piukka into edellä.
Deftonesin tekemisiä on ollut perinteisesti todella hankala arvioida, sillä bändin soundissa ja muotokielessä on jotain, mitä ainakin allekirjoittaneen on ylettömän hankala pukea sanoiksi. Ohmsia kuitenkin määrittää päässäni yksi asia ylitse muiden.
Rumpali Abe Cunningham kertoi edellisessä numerossamme Daten saaneen yhtyeen pitkästä aikaa studiohommiin yksikkönä, ja levy tehtiin yksittäisäänitysten sijaan yhdessä soitellen. Tiedä häntä, kuinka paljon totuttua savuisempi äänitystila on vaikuttanut levyn meininkiin, mutta Ohms kuulostaa joka tapauksessa erityisen rennolta Deftones-albumilta.
Ainahan yhtyeeseen on kuulunut elimellisenä osana tietty kalifornialainen raukeus, mutta nyt se tuppaa lataamaan raskaimmatkin pätkänsä – ja tämä sarka kyllä painaa – ilman huolen häivää ja löysin rantein. Kivirekeä voi toki raahata chilleinkin vedoin, mutta rennon ja laiskuuden raja on häilyvä, enkä aina tiedä, pitäisikö ukkoja potkaista persuuksille vai antaa olla. Riippunee kuulijan päivän kunnosta, aina kuvio ei nimittäin häiritse. Esimerkiksi juuri nyt, hieman väsähtäneenä maanantaina, albumi kuulostaa kauttaaltaan oikein hyvältä.
Deftonesin albumit ovat totutusti vaatineet aikaa auetakseen täyteen kukoistukseensa ja tuntuu jotenkin ikävältä arvottaa Ohmsia näin varhaisessa vaiheessa ystävyyttämme – ties mihin levy vielä ajan myötä kohoaa. Jotain silti kertonee, että kun mainittu, selittämätöntä tuoreutta säveliinsä kätkevä nimikkobiisi (johon mainittu rentouskin istuu täydellisesti) rävähtää käyntiin levyn viimeisenä raitana, ajatus on seuraava: tällaista menoa olisi saanut olla mukana enemmän.