Jessus sentään, nyt tuupataan kitaramelodiaa ja -sooloa oikein tosissaan. Raikkaasti, ilolla ja rehevästi.
Tieteishenkisiä tunnelmia, miedon progressiivista teknisyyttä, modernisti tykiteltyä kuolorässiä ja roppakaupalla virkeästi laulavia kitaroita. Jenkkibändi Xothin kolmas pitkäsoitto on suurelle yleisölle kenties liiankin runsasta kamaa, mutta tällä taitotasolla ja tyylikkyydellä sietäisi saada massat ja mammonat.
Erikoista on, että minähän panen yleensä riffit mukisematta melodioiden edelle. En pidä liiallisesta sokerista, sillä siitä saa nössönäppylöitä ja vaivautuneen olon. Xothin tapauksessa herkeämätön kuviointi ja räiskintä on kuitenkin suorastaan riemukkaan lennokasta.
Tsekatkaa Youtubesta vaikka Map to the Stars, Monument to the Ancients. Täydellistä kiitoa, ilmavaa lentoa ja suupieliä repivää hymyä!
Vuonna 2016 julkaistuun esikoiseen verrattuna meno on ammattimaisempaa, mikä syö sympatiapisteitä. Sävellyksellistä väriä ja täysin pistelemätöntä intoa sen sijaan löytyy siihen malliin, että nopat laskeutuvat jonnekin Vektorin ja Absun välimaastoon. Sooloista voi haistaa myöhäisemmän Deathin.
Aivan mahtava levy!