Myönnetään: edellinen kuulemani Tankard-levy on Meaning of Life vuodelta 1990. Se ja sitä edeltävät kiekot ovat edelleen riemastuttavaa kaljanhuuruista etukenorässiä, josta tulee aina hyvälle tuulelle. Oluttakin alkaa tehdä mieli.
Yhtyeen noin tuhannes levy onkin kuin tapaisi vanhan kaverin neljännesvuosisadan jälkeen. Sama tyyppi se on edelleen, mutta jutut ovat erilaiset ja asennekin on muuttunut. Tankardin kohdalla tämä tarkoittaa, että hyperaktiivisen paukutuksen ja remellyksen tunnistaa heti, mutta hauskanpito tuntuu jääneen taka-alalle.
Duurissa sahatut riffit ovat muuttuneet mollipainotteisiksi, ja kaljasta ja kännissä örveltämisestä laulaminen on vaihtunut tummasävyisempiin aiheisiin. Tämä on ymmärrettävää aikuistumista ja valveutuneisuutta, mutta en voi väittää, etteikö sitä ankeudelle paskat haistattavaa iloluontoista seuramiestä kaipaisi.
Samalla kun Tankard on tiputtanut bile- ja ördäyspuolta pois, se on liukunut musiikillisesti kohti tavanomaisempaa germaanitikutusta. Riffien ja hokemien tarttuvuusaste ei ole kummoinen – karjuuko sitä mieluummin 666-päkkien tai avaruuskaljan vai Syyrian painajaisten, maksullisten rukousten tai internetin valheellisuuden mukana? Sekään ei varsinaisesti auta, että biisejä venytetään viiteen, jopa yli seitsemään minuuttiin. Tylsäksi käy moinen.
Bändi osaa toki edelleen hommansa, ja levyn kaahaus on mukavan energistä. Ja kuten silloin joskus, nimibiisi on taas se paras ja lyriikoiltaan osuvin tekele. Se myös esittelee vahvimmin bändille ominaista huumoria, jossa kysellään jo eläkkeen perään.