Existin heput ovat ihan tekijämiehiä, mutta näkemys oman materiaalin äärellä ei kanna vielä tällä näytöllä. Bändin keulilla on Cynicin livejäsenenä kitaroinut Max Phelps, ja rumpuihin on lainattu Necrophagistin Hannes Grossman. Kivasti seikkaillen soittava basisti Alex Weber on ollut Jeff Loomisin orkesterissa, eli pelivälineiden hallinta on kohdallaan. Phelps myös touhusi Death-tribuuttihommissa Schuldinerin tontilla, joten olettaisipa menon olevan asiallista ja niin kutsutusti meikäläisen teekupponen.
Pintapuolisesti meno onkin kovatasoista, mutta biiseistä ei valitettavasti ole juuri hajua, vaikka yritys on kova ja kunnianhimoa löytyy. Progressiivista kuolometallia vanhan Cynicin otteilla tahkoava bändi vetelee pitkiä biisejään suorituskeskeisesti, eikä tunnetta tunnu irtoavan ollenkaan. Vaikka rymistely kuorrutellaan oikeaoppisesti hämmentävillä kitarasoinnutuksilla ja kerroksellisella laululla, biiseissä on musiikillisesti ihmeen vähän ainesta. Riffit ovat yllättävän tylsiä ja melodiat epämääräisiä.
Kurkunpääkärinän ja kaksiäänisen hempeilylaulun vuorottelu on jo miltei liiankin tuttua, ja Cynicin varjo on koko ajan pinnassa todella vahvasti. Liekö yhtye tätä huomannut, mutta toinen nimibiiseistä, So True: Imitation’s Flattery, tuntuu paljastavan jo nimellään, mistä hommassa on kyse.