We’re the Bastardsin (2020) kohdalla rokkaus alkoi jo väsyttää. Jäin kaipaamaan Phil Campbellin soololevyllä esiteltyä värikkäämpää ja vaihtelevampaa kitarointia.
Äijästä irtoaisi hyvinkin sävykästä taiteilua, mutta kenties hän haluaa pitää varsinaisen bändinsä tekemiset tarkemmissa raameissa. Asiassa on puolensa ja puolensa, joita ei voi selittää osin kuin henkimaailman asioilla.
Ja kas, tällä kertaa meininki maistuu taas! Rouhealta kuulostavalla ja vetävästi kulkevalla Kings of the Asylumilla Bastard Sons vaikuttaa uuden piikin saaneelta rokkikoneelta, eikä kyse ole rauhoittavista.
Laidat eivät ole tälläkään kertaa kaukana toisistaan. Nimiraita ja Ghosts malttavat hidastaa hieman ja iskeä peliin irtonaisempaa tunnelmaa, mutta muuten runnotaan nelos- tai vitosvaihteella. Ukko-Campbellin vetävä sooloilu ja poikiensa tanakka komppaus ei sisällä montakaan kerrosta, mutta riffit ja rakenteet on viilattu kohdilleen.
Ja kyllähän tästä senkin kuulee, että Motörheadin riveissä on joskus soitettu. Se on harvemmin varsinainen haitta.