Liki parikymppinen ähtäriläisyhtye oli melodisella death metalillaan kovassa vireessä vuosituhannen alussa. Absencen (2005) ja Anatomy of Lifen (2006) kaltaiset loistoalbumit julkaissut poppoo on sittemmin hidastanut levytystahtiaan huomattavasti. Bändin neljäs täyspitkä nähtiin vasta vuonna 2013, ja nyt on viidennen tulemisen aika.
Hiljaiselo ja verkkainen julkaisutahti eivät ole valitettavasti parantaneet kappalemateriaalia, tai edes pitäneet sitä yhtä terävänä. Aiempien albumien kaltaista paloa ja paikoin jopa nerokasta melodiatyylittelyä ei löydy uutukaiselta kuin hetkittäin. Sävelkynän tylsistyminen on ikävä tosiasia, vaikka mistään katastrofista ei voida puhua.
Keskeisin huomio kiinnittyy yhtyeen laulukielen vaihtumiseen englannista suomeen. Muutos ei haittaisi yhtään, jos biisit tulkinnan ympärillä sisältäisivät merkittävästi enemmän korvamatoja. Pääosin keskitempossa pysyttelevät rytkytykset luottavat liikaa tasaisenharmaaseen rouhintaan ja melankoliaan. Laulaja Antti Haapasen tutun matalat ja pöperöiset örinät kuulostavat musiikin seassa monesti lähinnä huvittavilta. Suvi Uuran lisääntynyt laulurooli on toimiva lisä, mutta sekään ei poista sävellyksiä monin paikoin vaivaavaa tasapaksuutta.
On albumilla ehtaa toimivuuttakin. Esimerkiksi suoraviivaisemmat rallit Metsän viha ja Pedon veri sisältävät Noumenalle tyypillistä puhuttelevan katajaista metallikieltä. Myös albumin sulkeva, laahaavan jyristelevä ja tunnelmallinen Syvällä vedessä on kelpo sävellys. Silti levy jättää aavistuksenomaisen kuvan bändistä, joka ei ole aivan varma, mitä se haluaisi tehdä.