Tässä on passeli aika ja paikka läväyttää tiskiin tanakka arvostukseni Lauri Laaksosta kohtaan. Siinä on mies, joka taitaa synkän musiikin.
Laaksosen vuosituhannen alkupuolella black/death-bändi Searissa startannut levytysura on suonut yöpuolella punkkulasi kourassa ja luurit korvilla irvistelevälle tosiminälleni levytolkulla laatua. Jo pelkästään Desolate Shrinen viisi levyä kestäneellä kuolonmarssilla on tehty aivosolukossani valtavasti ihanaa tuhoa. Ja sitten on Convocation, joka tuo peliin muhkean helvetinkäärmeen lailla matelevan ilmaisun.
Touhun nimenä on kuolemalla silattu tuomio, saattoväki keikkuu haudan partaalla. Laaksonen hoitaa biisinteon, instrumentit, tuotannon, äänityksen, miksauksen ja jopa kansitaiteen. Ääntelevä osapuoli on toinen omissa varjoissaan kulkija, muun muassa muinaisesta Candy Canestä ja sittemmin esimerkiksi Dark Buddha Risingista tuttu Marko Neuman. Vain masterointi ja yhden biisin sanoittaminen on hoidettu tiukan piirin ulkopuolella. Levyllä kuullaan myös muutamaa vierailijaa, kuten laulaja Natalie Koskista ja sellisti Antti Poutasta.
Samoin kuin kahdella edeltävällä Convocation-albumilla ja varsinkin kaikessa Desolate Shrinen tekemisessä, myös No Dawn for the Caliginous Nightilla vallitsee selittämätön pimeyden ilmapiiri. Harva musiikki kuulostaa oikeasti uhkaavalta, mutta Lauri Laaksosen sävelissä uhka pesii. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä se on todella lähtöisin.
Mainitsin käärmeen. Sellainen tulee Convocationin menosta jatkuvasti mieleen. Kiiluvasilmäinen matelija on täynnä ja raukea mutta kaikkea muuta kuin vaaraton. Sen kanssa on pidettävä varansa.
Painajaismaisen uhan ja rintakehän päälle lasketun painon vastakappaleeksi löytyy kuitenkin myös… Toivo on aivan liian vahva sana, mutta jotain sinne päin viittaavaa. Lohtua? Siitä että joskus kaikki tämä päättyy? Säkkipimeän polun varrelle on joka tapauksessa ripoteltu muutama tuikku, joiden kajo on kaunis. Vaikkapa jousitarjonta päätösbiisi Processionissa on hyvinkin suloäänistä kuunneltavaa.
No Dawn for the Caliginous Night on lähestyttävämpi levy kuin Ashes Across (2018) tai eritoten Ashes Coalesce (2020). Minkäänlaisena myönnytyksenä hiukan helpottavampi sointi ei kuitenkaan näyttäydy. Jokaisesta nuotista huokuu, että asioiden nyt vain piti mennä näin.