Hallatar hiljentää jo ennen kuin yksikään sen sävelistä on tavoittanut korvakäytävää. Se on Juha Raivion työ hänen edesmenneen elämänkumppaninsa, taiteilija Aleah Starbridgen kunniaksi. Kun äänitteen toteuttaneeseen kokoonpanoon kuuluu vielä kaksi muuta korkean profiilin muusikkoa, jotka suostuivat auttamaan ystäväänsä kuulematta lainkaan tulevaa musiikkia, tapaus on olosuhteiltaan ainutlaatuinen. Niitä ei myöskään voi erottaa teoksen vastaanotosta.
Raivion ja Starbridgen viimevuotinen yhteisluomus, Trees of Eternityn debyytti Hour of the Nightingale, oli Aleahin kuoleman varjostama mutta oudolla tavalla toiveikas levy. No Stars Upon the Bridgellä sen sijaan surraan hartaasti. Albumi käy läpi menetyksen käsittelemisen kannalta tarpeelliset tunnetilat laidasta laitaan. Välillä vaivutaan suloisiin hetkiin, joista havahdutaan taas katkeraan tietoisuuteen, että kyseessä ovat enää pelkät muistot rakkaimmasta. Seuraa epätoivo. Todellisuus tuntuu taas kaikessa pelottavuudessaan epäaidoimmalta mahdolliselta.
Traagisuudestaan huolimatta kyseessä on mahdottoman kaunis konsepti. Levyn sanoitukset pohjautuvat täysin Aleahin kirjoituksiin, ja naisen ääntäkin kuullaan levyn päätöskappaleessa. Täten kumppanit, jotka kohtalo kerran fyysisesti erotti, saattavat jälleen yhdistyä hengentuotteidensa välityksellä ja voittaa ajallisuuden turman.
Sanoitusten ilmaisu tukeutuu melko tyypillisiin sanavalintoihin, mutta seasta erottuu Aleahin oma tyyli. Siihen kuuluu, hänen lauluääntään mukaillen, aavemaisen edestakainen liike unien ja unelmien tuonpuoleisesta rauhasta sisäisten myrskyjen kohtaamiseen. Mukana on myös todella hienoja oivalluksia.
Rumpali Gas Lipstick ei juuri voisi palvella kappaleita paremmin. Hänen soittonsa on jämäkkää mutta ilmavaa, eikä mies sorru turhiin kikkailuihin. Myös My Mistake -kappaleen naisäänenä ja välisoittojen runonlausujana toimiva Heike Langhans kykenee olemaan vähäeleisyydellään uskollinen Aleahin esiintymistavalle.
Tomi Joutsenen suoritus on puolestaan ailahtelevampi. Vaikka hänen laulunsa venyvät teknisesti ääripäästä toiseen, niissä on välillä häiritsevän paljon ylitulkinnan makua. Miehen perusvarma ja puhdas äänenkäyttö on kuitenkin iso syy siihen, miksi Severed Eyes on niin koskettava kappale. Vastaavanlaisia hetkiä jää kaipaamaan enemmänkin, sillä vaikka Raivion säveliksi pukeman surun tunnelataus vaatii paljon örinää – joka tekee Joutsenen toteuttamana myös usein tehtävänsä – maltillisempi laulusovitus olisi useammassa kohtaa hyödyttänyt ja rikastanut kokonaisuutta.
Raivion omistautumista näin raskastekoisen kiekon vuoksi voi vain ihailla, vaikka kyseessä toki lienee yksi ainoista keinoista käsitellä tapahtunutta. Eräänlaisen manian vallassa nopeasti syntynyt kokonaisuus vaatii hidasta sulattelua, eikä vain mielentilaherkän tunnelmansa ja taustansa vuoksi: sävellyksissä on syvyyttä, ja priimatasoiset soundit auttavat tuomaan esiin kappaleisiin upotetun dynamiikan ja eritoten koskettimista kumpuavat nyanssit, jotka kuoriutuvat kuuntelujen myötä. Silti kerrosten määrä on kohtuullinen, mikä säilyttää musiikillisen vilpittömyyden riisumatta ilmaisua liikaa.
Levy toteuttaa rakenteellisesti tyydyttävän ja Aleahin loppuesiintulon myötä jopa tyynnyttävän draaman kaaren. Se on yleisilmeeltään pikemminkin seilaava kuin seikkaileva mutta yllättää silti toistuvasti yöllisellä voimalla, joka nousee, kun horisontin usvaa muistuttavat melodiat limittyvät jykevien mutta laahaavien vallien tuntuun.
Kyseessä on erittäin laadukas joskaan ei moitteeton tuotos, jota ei toisaalta ole haluttukaan hioa äärimmilleen. Sen sijaan No Stars Upon the Bridgeltä löytyy häpeilemätöntä raakuutta, monenlaista. Albumi on hetkistä raadollisinta heijastava tunteenpurkaus, sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti elämää suurempi käsikirjoitus.