Kun on kosolti taitoa ja ideoita, olisi hirmu hienoa saada musiikin muutkin aspektit samalle tasolle. Depths of Hatredin kiivaan mättöpitoinen melodeath on ensiluokkaisesti toteutettua – siis jos sillä tarkoitetaan modernisti huippuunsa viilattua soundipolitiikkaa ja millintarkkoja soittosuoritteita. Tarttuvuutta ja iskevyyttäkin löytyy, samoin siistejä juttuja useammalla rintamalla.
Omituista bändin kappaleissa on kuitenkin niiden sovitukset. Osat vaihtuvat aika radikaalisti tyylistä toiseen, mikä nyt ei välttämättä ole huono asia. Osaset eivät kuitenkaan tunnu keskustelevan keskenään juuri lainkaan, joten tilkkutäkkituntemus on vääjäämätön. Kappaleiden yllättävät lopetukset alleviivaavat mainittua: biisit päättyvät yhtäkkiä, ilman tunnetta minkään sortin konkluusiosta. ”Johan tässä muutama minuutti tykiteltiin, olisko tää tässä nyt?”
Kokonaisuus jää tyylillisesti melko hajanaiseksi ja sovituksiltaan viimeistelemättömän tuntuiseksi. Kanadalaisten sekametelikeitoksessa on kuitenkin sen verran makoisia sattumia, ettei tätä voi huonoksikaan moittia.