Anguishin kolmas levy tarjoaa kuusi pitkää kappaletta mustanpuhuvaa doomia. Ruotsalaiskopla on jyystänyt Celtic Frostin jyräämää polkua jo vuosikymmenen, mikä kuuluu vankkana osaamisena. Frostin monipuolisuudesta bändi on uuttanut sointiinsa lähinnä tervanjuonnin, riipivät kitarat ja tomwarriormaiset ynähdykset. Tavallaan tämä on aika lähellä tributointia, mutta koska bändi etenee kapeahkossa ilmaisuputkessa, suorasta apinoinnista ei voine puhua. Valitsemillaan konsteilla Anguish tahkoaa kyllä tinkimättömästi.
Jonkinlainen tunnepohjan epäsuhta bändin raskaasti vellovan doomsoinnin ja blackmetalliseen ärinään kallistuvan laulun välillä kuitenkin on. Tämä lienee yhtyeen tavaramerkki ja jossakin mielessä koko homman juju, mutta jotenkin kombinaatio ei pidemmän päälle toimi, etenkään kun biisien dynamiikka on aika minimaalista.
Levy vaikuttaa loputtomalta pötköltä sinällään kelpoa ja kunnianhimoista kahden kitaran mourua, jonka riffit ja valittavat liidit valahtelevat korville toinen toistaan masentavammin. Synkkyys ja musertavuus ilmenevät pitkissä, sovituksiltaan jopa hahmottomissa kappaleissa kieltämättä hyvin. Kuulijakin eksyy sisimpäänsä, vähän tuskallisella tavalla tosin.
Anguishin meno on sen verran linjakasta ja osaavaa, että siitä pitäisi innostua enemmänkin. Mutta jos alkaa kyllästyä jo yhden biisin aikana, koko levyn kuunteleminen ei ole erityisen innostava operaatio.