Onko vika levyssä vai olenko vain mahdoton ihminen? Sitä tuntee olonsa hieman pöljäksi, kun kaipailee yhtyeen uudistavan soundiaan muutamankin pitkäsoiton ajan, ja sitten kun näin todella tapahtuu, huomaa haikailevansa paluuta vanhaan.
Ensivaikutelma Vengeful Ascensionin parissa on nimittäin melkoisen pettynyt. Bändin deathiä, blackiä ja thrashiä sekoitteleva tyyli on edelleen tallella. Kaikki myös soitetaan tuttuun tapaan hienoisen liejuisesti ja rujosti vääntävässä New Orleans -hengessä.
Pakettiin on ripoteltu kuitenkin myös uudenlaisia mausteita. Mukana on kevyemmin rokkaavia riffejä ja soolonpätkiä, melodisuutta ja monipuolisemmin rakennettuja kappaleita. Nimiraidalla kuullaan jopa hieman puhdasta kitaraa, vaikka kappale on muutoin varsin tylsästi jurnuttavaa keskitempovääntöä. Levyn avaava Forsaken etenee puolet kestostaan nykien, vaivalloisesti puuskuttaen, aivan kuin löpö olisi päässyt loppumaan tyystin.
Vähitellen uudistunut tyylikirjo alkaa kuitenkin toimia. Suoraviivaisesti takova mättö on edelleen vahvasti läsnä ja bändille ominainen groove toimii murhaavalla tarkkuudella. Useamman kuuntelun jälkeen onkin pakko myöntää, että Goatwhore on uudistunut sittenkin tyylillä.
Neljä edellistä Erik Rutanin kanssa äänitettyä levyä oli sinänsä toimivaa tavaraa, mutta albumit toistelivat samoja jippoja sekä suoraviivaisesti murjovan äärimetallin että paksunjähmeän äänimaailmansa puolesta. Vengeful Ascension remontoi sopivasti niin soundia kuin sävelmiä.
Sokkeli on sitä samaa järkähtämätöntä äärimetallista betonia kuin aina ennenkin, mutta sopivasti rikastettu tyylikirjo toimii pääosin edukseen. Miinukseksi jää lähinnä se, että bändi ei oikein osaa tarttuvien riffien tekoa hitaammassa muodossa. Kun levyltä leikkaisi pari kolme päämäärättömästi jurnuttavaa raitaa, kasassa olisi todella tappava paketti.