Soundi tulee kiitettävän syviltä omista lähteistä – arviossa Sapata

Julkaistu Infernossa 6/2017.

Sapata
Satanibator
Inverse

Sapata on esikoisalbuminsa ylpeänä pullauttanut tamperelaisdebytantti, joka yllättää valmiudellaan. Yhtyeellä on ennen kaikkea selkeä visio, mitä se haluaa musiikillaan sanoa. Haittaa ei ole toki siitäkään, että porukalta löytyy kykyä myös sen välittämiseen.

Bändin tarjoama määritelmä ”mystinen doom rock” ei ole hullumpi yritys avata Sapatan soundia. Biiseissä on muhevaa stonersointia, mutta painavien riffien ohella osataan annostella myös fiilistelevää jamittelua. Psykedeeliset vivahteet häivähtelevät siellä täällä. Rajuimmillaan bändi tykittelee I, The Messengerin loppukliimaksissa. Laiskin Black Sabbathin apinointi loistaa poissaolollaan.

Sapatan voima ei kuitenkaan tule suoranaisesti biiseistä eikä yksittäisistä soundinrakennuspalikoista, vaan tunnelmasta. Se ei flirttaile avoimimmalla mahdollisella okkultismikuvastolla, mutta samaan aikaan on selvää, että hämärähommissa ollaan. Bändi on sisäistänyt hyvin, mistä alan bändit ovat jo 70-luvulta saakka vahvuutensa hankkineet.

Solisti Saara Šamanen tulkinta on voimakasta, samaan aikaan vihjailevaa ja kuitenkin lähes välinpitämättömyyteen saakka rentoa. Ymmärrän, mitä yhtye tarkoittaa kuvaillessaan musiikkiaan eroottiseksi. Lähin vertailukohta kotomaasta lienee Jess and the Ancient Ones, mutta nimenomaan verrokkina eikä esikuvana. Sapatan soundi tulee kiitettävän syviltä omista lähteistä.

Avausraita Gobi vangitsee räväkkyydellään huomion, joskin lisätarttuvuudelle olisi muualla vielä tilaa. Uskon, että yhtyeestä on tätäkin parempaan, jos alku on näin paljon lupaavan paremmalla puolen.