Suo palkitsevia hetkiä – arviossa Kaleidobolt

Julkaistu Infernossa 6/2019.

Kaleidobolt
Bitter
Svart

Avauskappale Another Toothpickin levottomasti kimpoileva kitarariffi syöksee kuulijansa raivokkaan psykedeelisiin sfääreihin. Jo Bitterin ensitahdit vievät kuulijalta mattoa alta – sellaista äänen nopeudella lentävää. Basisti-laulaja Marco Menestrinan laulu on vain yksi elementti levyn psykedeelisessä pyörityksessä. Valokeilan varastavat basson lisäksi Sampo Kääriäisen kitara ja Valtteri Lindholmin rummut. 

Big Sky Land alkaa Pink Floyd -tunnelmissa, mutta kiihdyttelee jälleen maanisempaan myllytykseen. Ei tämä retroa ole, muttei oikein futurististakaan. Mutta eikös musiikki parhaimmillaan pysäytäkin ajan? 

Trion progressiivinen ote ilahduttaa, ja miesten visiot ovat villeimmillään I Am the Seerissä. Ämyreistä puskeva fuzzinpörinä ja soitintykittely on maukasta kuultavaa. Kappale on kuin 2020-luvun bluesia, joka lähtee auttamattomasti lapasesta. 

Deadpan Blues ei sitten enää kolahdakaan, vaikka bassointro lupaa hyvää. Muuta materiaalia suoraviivaisempi rokkaus ei oikein lunasta paikkaansa levyllä. Coyoten instrumentti-irrottelu sen sijaan vakuuttaa, ja Hydralla hienoine stemmalauluineen on kirjaimellisesti yhdeksän päätä. 

Levy vaatii kuulijaltaan paljon, mutta suo palkitsevia hetkiä.