Suomenkielistä, suomenmielistä – arviossa Vorna

Levyarvio julkaistu Infernossa 1/2016.

Vorna
Ei valo minua seuraa

Inverse
4_5_kirvesta

Ei voi kuin hämmästellä, kuinka huimasti pirkanmaalaisukot ovat kehittyneet säveltäjinä. Bändin kakkoslevy on taidonnäyte, joka voittaa Ajastaika-debyytin (2013) miltei joka osa-alueella. Ja tämä ei ole aivan vähän.

Ennen porukalla oli hieman vaikeuksia luoda jäsenneltyjä, täysimittaisen mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Nyt melodiat, riffivetoisuus ja eeppisenraikas yleistunnelmointi soivat kehittyneesti, eheästi ja rikkaasti. Synkkyys on ilmaisuun vahvana kohonnut elementti, jonka kanssa taiteillaan upean monisyisesti. Studiovelho Tuomas Kokon loihtima vaikuttava äänimaailma on kirkas, hengittävä ja iso, mikä muodostaa olennaisen osan albumin viihdyttävyydestä.

Vornan musiikkia lienee helpointa kuvailla melodiseksi mustaksi pakanametalliksi, vaikka tämä ei ole koko totuus. Nyansseja löytyy niin melankolian, progen kuin doominkin kaltaiseen tyylittelyyn. Levyn huikeimmat lohkaisut Jälkemme, Sieluni varjossa ja Yksin käyköön esimerkkeinä, miksi bändi ansaitsee paikkansa pakanametalligenren räpeltäjien yllä.

Albumin ydinidentiteetti lepää hengellisessä ja metsäisessä suomenkielisessä ja -mielisessä ilmapiirissä. Instrumenttien kokonaispeli tarjoaa tyylitajuisen raskastunnelmointimatkan itsetutkiskeluun. Reissu on ainakin tälle kriitikolle erittäin puhdistava kokemus.

Toimivuus on taattu parhaiten kuulokekuuntelussa. Komea paketti, perhana soikoon.