Parilla oikein kirpeällä black metal -kiekolla pelinsä vuosikymmenen alussa avannut norjalaisbändi palaa julkaisurintamalle viiden vuoden tauon jälkeen. Kolmannella albumilla soi yhä ilkeä ja tarttuva, mutta myös uusia mustan sävyjä saanut akti.
Yhtyeeksi Blodhemniä ei varsinaisesti voi kutsua, sillä sen kaikesta musiikista on aina vastannut yksi mies, pseudonyymiltään Invisus. Kyseisen herran luovuus kesyttömän ja sulavan mustan metallin luomisessa onkin ollut kovalla tolalla. Niin myös nyt. Uskaltaisin jopa väittää, että syöttö on oivaltavuudessaan vahvempaa kuin koskaan ennen. Pääsyitä tähän on kappaleiden lisääntynyt monipuolisuus ja yllätyksellisyys.
Materiaali tarjoaa melko klassista black metalia esimerkiksi Taaken ja Tsjuderin hengessä ja toimii milteipä joka osa-alueellaan. Iskut napsuvat kohdilleen jopa hämmästyttävän hyvin, ja yleistunnelma on taatun norjalainen – kylmä, kiero ja helvetillinen. Kokonaisuutena levyssä vetoaa sen kursailematon ja tasapainoinen sointi, jossa on kaahausta ja hidastelua oikeissa paikoissa. Albumi pitää tasonsa hienosti, mutta poikkeuksellisen siistiä revittelyä ja repimistä kuullaan ralleissa Det gjekk ein faen ja Østfront.
Kun tunnelma ja koukut ovat tätä luokkaa, pöydällä on vuoden tähän asti paras mustan metallin julkaisu yhdessä maanbändinsä Drottnarin uutuuden kanssa. Norskeilta tämä taittuu, aina vain.