Tyrantin klassinen nahkahevi ei juuri vaivaudu peittelemään vaikutteitaan, ja miksi pitäisikään. Judas Priestin, Iron Maidenin ja varhaisen speed metalin marinoima musiikki on perinteikästä muttei missään nimessä elähtäneen kuuloista. Parasta Tyrantissa on asenne ja vallaton energisyys.
Suomeksi laulavista heviyhtyeistä on viime vuosikymmeninä ilmaantunut lähinnä varoittavia esimerkkejä, mutta Tyrantti saa homman toimimaan. Ensinnäkin lyriikat sopivat musiikkiin ja soljuvat vaivattomasti ilman myötähäpeän tunteita. Kuvasto on teatraalista ja dramaattista, mutta sehän kuuluu asiaan.
Yhtyeen toissa vuonna ilmestynyt nimikkodebyytti osoitti lupausta, mutta viimeistään Orjaplaneetta todistaa, että bändillä on taitoa, näkemystä ja ennen kaikkea palavaa intohimoa lajia kohtaan. Levy toimii hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka heviin suhtautuisi vakavasti, sen kuuntelu on ennen kaikkea helvetin hauskaa. Soittamisesta nyt puhumattakaan.
Kolmevarttiseen kokonaisuuteen ei liiemmin huteja saati tyhjäkäyntiä mahdu. Yhtye on puristanut levylle olennaisen ydinmehun ilman sen kummempia krumeluureja, mikä tekee kuuntelukokemuksesta helposti soljuvan ja äärimmäisen miellyttävän. Komean teoksen päättää eeppinen nimikappale, joka tuo levylle juuri sopivasti hieman koukeroisempia sävyjä.