Century Median leiriin päässyt Dagoba on asettanut seitsemännellä levyllään tähtäimensä maailmalle. Ranskalaisnelikko nakuttaa groovaavaa, melodista ja koneilla kuorrutettua kuolometallia – maailmanlopun entein, kuinkas muuten.
Monisävyiset koneet, alati eteenpäin myrskyävät rummut sekä luikertelevat kitarat toimivat hyvin yhteen. Keulamies Shawter taitaa mainion ärjymisen ohella myös puhtaat osuudet ja muistuttaa etenkin jälkimmäisten kohdalla kotoista Joutsenta. Muutamien vahvojen laulusuoritusten johdolla levyllä luodaankin useita vuoroin valovoimaisen, vuoroin väkivaltaisen tarttuvia voltti-iskuja.
Valitettavasti yhtye tappaa itse momentuminsa. Levy on täynnä sekä tarpeetonta kertausta että liikaa samasta muotista valettuja riffejä, jotka tuntuvat yksi toisensa jälkeen entistä jokapäiväisemmiltä. Levy on kaiken kukkuraksi soundeiltaan ylituotetun synteettinen eikä onnistu tekemään palvelusta kovin pehmeänkuuloiseksi latistuvalle uholle.
Dagoba yrittää tehdä täysosumaa liian kanssa, ja levyn puitteet vain pahentavat sitä tosiasiaa, ettei yhtye ole nykykunnossaan lähelläkään unelmiaan. Se osaa kynäillä yksittäisen iskevän riffin tai voimaannuttavan kertosäkeen, muttei tehdä kappaleita, jotka olisivat toisiinsa nähden tarpeeksi erilaisia ja pitäisivät kuulijan pihtiotteessa loppuun saakka.