Eipä tule mieleen montaa raskasta rockia jyystävää yhtyettä, joiden tahtiin tekisi mieli hypätä totaalisen taidoitta rullalaudalle – tai vähintäänkin limbohommiin. Ei myöskään löydy juuri parempaa musiikillista kaamoksenestolääkitystä kuin tämän ikiaikaisen kalifornialaispörinälauman tuotanto.
Kahdestoista plattansa jatkaa tuttua menoa tutuin asein, ja onneksi niin. Juuri tällaisena, vähän hönttinä, pössynrentona ja reaalimaailman murheista irrallisena Fu Manchuni haluankin.
Yhtyeen luonteesta kertoo paljon seikka, että kuuntelin levyä noin kymmenen kertaa niin sanotusti päin helvettiä ja se toimi silti. Toki levy-yhtiön lähettämä promoalbumi vaikutti dramaturgisesti eriskummalliselta: kiekko alkoi kolmella alle kolmiminuuttisella reipastetulla, jonka jälkeen tarjoiltiin 18-minuuttinen jamittelu, joka taas antoi jälleen tilaa lyhyelle biisitriolle.
Kahlasin älppärin kerta toisensa jälkeen läpi sellaisenaan ja sen kummempia kummastelematta. ”Ne nyt vaan halusivat tehdä tämmöisen.” Lopullisella albumilla Il Mostro Atomico -mammutti on sijoitettu päätöspalaksi, mikä käy jo hieman enemmän järkeen. Kumma kyllä ehdin jo kiintyä ”alkuperäiseen” versioon. Lienee ihan sama, missä järjestyksessä näitä tennarin alle käyviä ralleja soittelee.
Maailma tuntuu päivä päivältä raskaammalta paikalta. Fu Manchu tuo helpotusta, oikeasti. Siksi heitä tulee rakastaa.