Tykästyin tämän moldovalaisporukan menoon 2019 ilmestyneen Endorphin-levyn ja samana vuonna todistamani hurjapäisen live-esiintymisen myötä. Bändin omaehtoisen modernissa progressiivisuutta ja elektronisuutta yhdistävässä metalliajossa oli nälkää, kursailemattomuutta ja näkemystä. Valitettavasti mainitsemani kuvaus tuntuu jääneen jossain määrin menneeseen.
Jos edellislevy Ecdysis (2022) laski tasoa suuresti, myöskään yhtyeen kuudes albumi ei meinaa lähteä lentoon. Ei vaikka Elena ”Lena Scissorhands” Kataragan vakuuttavan monipuolisella tulkinnalla johdetussa synteettissävyisessä vyörytyksessä on kaikki bändin tunnuspiirteet.
Viisikosta nelikoksi typistyneen kollektiivin suorittaminen on varmaa mutta monilta osin liian vähäkoukkuista. Hurjastelua ei nyt löydy, vaan painotus on keskitempovääntelyissä ja -junttauksissa. Elektronisella puolella kokeiluja tapahtuu eniten syvemmällä, kosmisesti väreilevällä äänimaailmalla. Toisinaan se istuu sävellyksiin täysin, kuten levyn kihelmöivimmässä kappaleessa Pandemoniumissa.
Time on hieman edeltäjäänsä parempi levy. Sen paras terävyys kuitenkin hautautuu liian uneksiviin tunnelmiin, joista ei tahdo löytää riittävästi virikkeitä.