Kakkoslevy One Way Ticket to Hell… and Backillä (2005) paletti alkoi repeillä yhtäältä Elton Johnin pianoräiskeen, toisaalta Hazel Eyesin tapaisten kunnianhimoisten orientaalisten sävyjen suuntaan. Siihen nähden Hot Cakes tyytyy melko perinteisten rockrenkutusten kierrättämiseen, jos kohta arsenaalissa onkin yksitoikkoisen hard rock -boogien lisäksi jopa Foo Fighters -henkistä lunkisti kulkevaa poppunkkia. Justin Hawkinsin Princen ja Mercuryn parhaita aineksia hämmentävä falsetti on edelleen niin omaa luokkaansa, että tekijän tunnistaa The Darknessiksi välittömästi.
Levyn vaikeus on sen rentoudessa. Hot Cakes ei ole toisaalta hirvittävän kekseliäs muttei myöskään vankantarttuva tekele. Kasarihevahtava versiointi Radioheadin Street Spirit (Fade Out) -kappaleesta kertoo tästä omaa karua kieltään, vaikka kuriositeettina pari kuuntelua kestääkin. Miinuspuolelle voi lukea senkin, että aikaisemmin nautittavalla tavalla huuruisen mustahumoristiset ihmissuhdesanoitukset ovat latistuneet ”everybody have a good time” -tason laiskaksi valoksi.
Olisin niin halunnut pitää tästä levystä ja alkuperäiseen kokoonpanoonsa palanneen orkesterin uudesta tulemisesta, mutta ei tässä nyt oikein aineksia ole. Talvella ( ) kuuntelen (x) en kuuntele.