Holy Shit on losangelesilaisten stonerpöristelijöiden ensimmäinen albumi yli kymmeneen vuoteen. Ensikuulemalta avausraita Man’s Best Friendin – ja koko albumin – tunnelmaa voisi kuvailla poissaolevaksi, mutta trion psykedeelisesti rönsyävät jamittelut avautuvat, kun keskittyy vain kuuntelemaan.
Nebulan häpeilemättömän retro, huuruinen ja muhjuinen soundi ilahduttaa nykypäivän kliinisyydessä. Metallia tästä ei saa tekemälläkään, mutta bändi tuntuu olevan tyylilleen uskollinen.
Witching Hour painaa kaasua puuduttavan jumittavan Messiahin jälkeen. Suoraviivaiset riffit toimivat ja Eddie Glassin kähinässä on maukasta motörheadmäistä meininkiä. Let’s Get Lostissa Glass ärjyy ”let’s get fucked up”, eikä fuzzin pöristessä ja wah wahin ulvoessa jää tunnetta, etteikö mies eläisi edelleen niin kuin opettaa. Surf rock -tunnelmiin äityvä Fistfulls of Pills vaikuttaa jonkinlaiselta välisoitolta, mutta Gates of Edenissä on taas meininki kohdillaan.
Glass, basisti Tom Davies ja rumpali Michael Amster todistavat, että tiukka stonerpartio ei tarvitse enempää kuin kolme jäsentä. Nebula jatkaa Atomic Bitchwaxin ja Sleepin tavoin elinvoimaisena omissa sfääreissään.