AqMEn edellinen levy Dévisager Dieu (2014) oli kerrassaan komea, kirkkaasti ranskalaisten tekijöidensä uran paras levytys. Sitä seuraa yhtyeen kahdeksas albumi, joka yhdistelee jo totutulla tavalla vaikutteita eri tyyleistä vaihtoehtometalli ja sludge edellä. Samalla keskiössä on entistä useammin surumielisyys ja kaiho.
Levyn vahva alkupuoli demonstroi kokoonpanon mahtia samaan aikaan hillitysti tunnelmoivan, tarttuvan sekä tunteiden valtaan heittäytyvän musiikin lähettiläänä. Kiteytys ja huipennus koetaan vitosraita Rien ne nous arrêterassa, joka puree vastaansanomattomasti vaanivilla riffeillään ja melodioillaan nelikon esiintyessä yhdessä Lofofora-nokkamies Reunon kanssa periksiantamattomalla intohimolla.
Julien Hekkingin kitaroissa riittää särmää ja draamaa, mutta välillä mukaan eksyy ujoa haahuilua. Charlotte Poiget’n säröltään suloinen basso on ollut yhtyeen soundille sen kokemista muutoksista huolimatta aina tärkeä, mutta nelikielinen tihkuu nyt valitettavan vähän kerrosten välistä. Laulaja Vincent Peignart-Mancinin sisukkaat purkaukset ovat ensiluokkaisia ja puhdas laulukin luonnistuu mallikkaasti, vaikka pientä ylitunteellisuutta onkin havaittavissa eikä suoritus tallennu mielen sopukoihin erityisemmin.
Étienne Sarthoun työ rumpusetin takana on yhä vaivatonta mutta jättää sovituksellisesti toivomisen varaa. Kappaleiden tempo on selkeästi hidastunut, mikä tekee niistä jopa aavistuksen aneemisia. Vakavahenkisempi lähestymistapa uhkaa imeä välillä yhtyeen mukaansatempaavan energian kuiviin. Siinä missä dynaamisuus ainoastaan ilahdutti edellislevyllä, nyt materiaali on sen vuoksi vähemmän ehyttä.
AqMEn tunnistettava ja aito identiteetti valloittaa yhä, vaikka kokonaisuus ei ansaitse tällä kertaa kiitettävää arvosanaa. Viime vuosina joko hyviä tai erinomaisia levyjä julkaisseen yhtyeen soisi kuitenkin päätyvän huomattavasti laajemman ihmisjoukon tutkaan.