Jo neljännesvuosisadan tunnelmallisen hautajaistuomion kärkiryhmää perässään raahannut helsinkiläinen Shape of Despair julkaisee albumeita hyvin verkkaan. Sitten postista kolahtaa pahaenteisen odottamaton adressi, ja yhtye palkitsee joka kerta.
Koska Shape of Despairin koko musiikillinen olemus koostuu yhtenäisen bändin tuottamasta, kaiken alleen murskaavasta surumarssista, tuntuu hieman ynseältä pureutua sen yksittäisten jäsenten vastuu-alueisiin. Mutta viidennen täyspitkän kohdalla asiaan tehdään poikkeus.
Ensin on mainittava primus motor Jarno Koskimaan täysin käsittämätön lahjakkuus säveltää kerta toisensa jälkeen tyhjyys ja yksinäisyys musiikiksi. Koskimaan merkitys koko genrelle on universaalillakin tasolla huomattava. Ja onpa tämän parrasvalojen takana viihtyvän hahmon kuultu vierailevan ulkomaanelävienkin yhtyeissä. Maltillisin äänenpainoin mainitun, silti tasokkaan katalogin julkaisseen brittiläisen Cloudsin alku-uran kauniinsurkea synkeys ei olisi tullut iholle läheskään yhtä pieteetillä ilman suomalaiskitaristin hienovaraista oivalluskykyä.
Laulaja-urkuri Natalie Koskisen nimi taas mainitaan harvoin parhaita metallisolisteja listatessa. Mutta hänen merkityksensä osana SoD:n isoa soundia onkin kaiken teknisen briljeeraamisen ulkopuolella. Jälleen kerran hänen lakoninen tulkintansa on kuin henkisesti poissaolevan äidin tuutulaulua, joka keinuttaa painajaisiin. Tämä elementti on bändille yhtä merkittävä kuin viulu My Dying Bridelle.
Levyn avaava nimibiisi kuljettaa hitaasti mutta määrätietoisesti kaiken valon nielevään kuiluun. Henri Koivulan vakuuttavan matalat murinat liittyvät mukaan vaivihkaa. Kuin levyn kannen pimeää leikkaava elämänjana, Koskisen altto maalaa kokonaisuuden arkitodellisuutta suuremmaksi. Albumin kuusi kappaletta rakentuu näiden elementtien ympärille.
Jos tästä kaikesta tehtäisiin räjäytyskaavio, siinä seisoisivat koskettimet, murinat, naislaulaja ja viipyilevät riffit. Helppo homma? Koukku piilee siinä, että harvempi poppoo onnistuu muodostamaan nuoteistaan lähes maagisen kokemuksen.
Return to the Void on nimensä mukainen syväsukellus bändin ytimeen. Se on tunti vastustamatonta surumusiikkia, josta on karsittu kaikki ylimääräinen. Vaikka tällä kertaa säästellään mieleen jäätyvissä laulukuvioissa, kuusikko voittaa taas kerran puolelleen äärivoimallisella tunnelatauksellaan.