Kalifornialaisyhtyeen uutuusalbumilla on isketty silmään entistä suurempi rockvaihde, joka luo kokonaisuuteen uudenlaisen flow’n ja koherenssin. Kunhan malttaa sukeltaa tarpeeksi syvälle, pinnan alta löytyy onneksi myös hyvällä tavalla tuttua Papa Roachia.
Pitkäsoitto on tyyliltään virtaviivaisempi kuin kaksi edeltäjäänsä, eikä sen julkilausuma ole siksi yhtä läpitunkeva. Albumi tuntuukin ensikuulemalla lähinnä hämmentävältä, jopa tylsältä, koska sen odottaa koko ajan repeävän johonkin suuntaan.
Rankan piinaavasta taustaräppäyksestä ja koneella muunnetusta puheäänestä saatetaan yhä siirtyä heleään kitarointiin, mutta vaihtelut eri elementtien välillä eivät ole yhtä kahtia jakautuneita kuin ennen. Tunnelman puolesta mieleen tuleekin paikoin todella elävästi esimerkiksi Muse.
Parhaiten kolahtaa perinteisiä Papa Roach -panoksia moniin muihin musiikkityyleihin yhdistelevä Not the Only One, mutta se ei ole nimensä mukaisesti suinkaan levyn ainoa kuuntelemisen arvioinen kappale. Jopa genrensä sisällä geneerisenä ilmestyksenäkin albumilta löytyy useita taidokkaasti koottuja kappaleita, jotka sijoittuvat pääasiassa sen alkupuolelle.