Mihinkään ei voi olla tyytyväinen. Jo vuonna 1982 perustettu Artillery on julkaissut uuden tulemisensa jälkeen pitkäsoittoja hyvällä tahdilla. Laatu on pysynyt hämmästyttävän korkealla, ja ainoa ihon alle päässyt seikka on ollut levyjen samankaltaisuus ja liiallinen pituus.
The Face of Fear yrittää tehdä asiat toisin. Tunnista on valuttu vain yhdeksän kappaleen ja 36 minuutin mittaan. Tämä olisi hienoa, jos eliminointi tarkoittaisi löysien likvidointia. Valitettavasti The Face of Fear on kuitenkin sävellyksellisesti bändin heikoin julkaisu tällä vuosituhannella.
Toinen muutos koskee tyyliseikkoja, sillä tässä ei soitella enää pelkkää melodista ja kiivastahtista thrashiä. Lähtökohtaisesti liike on ymmärrettävä, sillä vaikkapa When Death Comes (2009) ja Penalty by Perception (2016) veivät bändin tunnistettavan tyylin tappiin asti.
Levyn alkupuoli kulkee kuluneita mutta ilahduttavan verevästi piiskaavia thrash/speed-latuja. Napakka soundi on huippuluokkaa, ja liki kuusikymppisten Stützerin veljesten riffikäsi käy kuin nuorilla kolleilla.
Väsyneellä kertosäkeellä pelaava New Rage kulkeekin sitten jo raskaamman perusriffittelyn voimin. Through the Ages of Atrocity väläyttelee puolestaan aivan selkeitä heavyelementteja ja on tyylillisenä irtiottona jopa varsin mainio. Tämän jälkeen isketään nyrkit saveen, eikä loppulevystä löydy paljoakaan riemuittavaa. Pain on kivasti toimiva semiballadi, mutta sekään ei pelasta kiekon loppupuolta, ja instrumentaali Under Water on turha plagiaatti Metallican Welcome Home (Sanitarium) -klassikon alun hengessä.
Uudistuminen ei tarkoita aina onnistumista. Artillery on hieno yhtye, eikä tämäkään julkaisu ole varsinaisesti heikko. Vertailu aiempiin julkaisuihin paljastaa kuitenkin, että hyvän ja erinomaisen tienoilta on valuttu kuolevaisten pariin. Tykistön tuhovoima on hiipumaan päin, vaan toivottavasti ei lopullisesti.