Borknagarista ja Solefaldista tuttu norjalaismuusikko Lars Are Nedland kokeilee siipiään rokimman ilmaisun parissa. White Voidin debyytillä soi 1970-luvun värikkään progerockin ja 1980-luvun peräänantamattoman hard rockin liitto, jota ryydittää flirttailu esimerkiksi bluesin ja popin kanssa.
Vaikka levy luovii absurdisti ja leikittelee kontrasteilla, sitä on miellyttävän ilmavassa soundissaan yllättävän helppo lähestyä. Kappaleet kutovat Nedlandin tunnistettavan ylväästi kajahtavan laulun johdolla vetoavan tutkiskelevaa äänikuvastoa. Avainosassa siihen uppoutumisessa ovat saumattomat tunnelmanvaihdokset rockpoljennon, kimurantimman trippailun ja unenomaisen leijailun välillä.
Nedlandin lisäksi albumilla soittaa sillä kuultaviin tyyleihin kuten bluesiin ja elektroniseen musiikkiin erikoistuneita musikantteja. Heidän suorituksensa esimerkiksi pidemmissä soolo-osuuksissa ja maalailevissa taustaharmonioissa tuovat levylle rutkasti lisäväriä ja ammattimaisuutta.
Levyn alkupuolen sovituksista löytyy hieman loppupäätä hunajaisempaa kerrontaa ja sointunavigointia. Kirkkaimmaksi tähtihetkeksi kohoaa härnäävän tarttuva kakkoskappale There Is No Freedom But the End. Muuten levy soljuu kuunneltavana kokonaisuutena ilman mainittavia tason heilahduksia.