Yksi Australian tämän hetken kuumimmista metallivalteista julkaisee neljännen levynsä ja täyttää samalla 20 vuotta. Kuvio ei ole itsestäänselvyys, sillä melbournelaisten uutuus on pitkälti vaikeuksien kautta voittoon -luomus. Pitkittyneen syntyprosessin taustalta löytyy henkilökohtaista tragediaa, kokoonpanomuutosta ja korona-ajan taloudellista ahdinkoa.
Edellä mainitun valossa on hienoa todeta, että bändi on luonut monipuolisen ja itsensä näköisen levyn, jonka tyylinä on jälleen äärikirjava ja kokeileva progressiivinen metalli. Keskimitaltaan kymmenminuuttiset eepokset tarjoavat äänimatkan, jossa rujosti jylisevä raskaus yhdistyy klassisen musiikin dramaturgiaan. Oivallisesti sekä viululla että kitaralla johdettua ilmaisua voi luonnehtia hyvällä syyllä musikaaliseksi.
Jälki on puhuttelevaa ja estottomassa luovuudessaan jopa bändin parhaimmistoa kakkosalbumi Citadelin (2014) rinnalla. Erityiseksi esimerkiksi laadusta nostettakoon autuaissa maisemissa taiteileva kappalekaksikko Misericorde I ja II.
Mahtavista oivalluksista huolimatta yhtyeen sovituksiin ja tarinankerrontaan – sekä etenkin laulajien Tim Charlesin ja Marc Campbellin välille – toivoisi ajoittain enemmän koheesiota.