Väkivahva ja tyylipuhdas kokemus – arviossa Broken Hope

Julkaistu Infernossa 6/2017.

BROKEN HOPE
Mutilated and Assimilated 
century Media

Vuosikymmenen telakalla viettänyt Broken Hope teki onnistuneen paluun neljä vuotta sitten julkaistulla Omen of Disease -albumilla. Brutaalin jenkkideathin varhaisimpiin tekijöihin luettava nimi täyttää ensi vuonna 30, vaan eipä tuota lopputuotteesta kuule kuin väkivahvana ja tyylipuhtaana kokemuksena.

Yhtyeen raskas ja miellyttävän vanhakantaisesti murjova soundi on nopeasti tunnistettavissa. Toisen kitaristin vaihtuminen on tuonut soolopuolelle hitusen melodisempaa otetta, mutta muutoin Mutilated and Assimilatediä voisi verrata monella tavalla Suffocationin Effigy of the Forgotten -klassikkoon (1991). Luolamieshenkinen brutaali tylytys ja tasamättöisesti hakkaava blastbeat leimaavat molempia kiekkoja, ja matala, armoton örinä ei jätä sijaa sävyille. Damian Leskin korina on itse asiassa kohtalaisen lähellä edeltäjänsä Joe Ptacekin mörinöitä, mikä miellyttää korvaa suuresti.

Onkin käynyt niin, että Broken Hope vuosimallia 2017 kuulostaa selvästi enemmän vanhalta Suffocationiltä kuin nykyinen Suffocation itse. Kitaristi ja pomomies Jeremy Wagner ei ole muuttanut bändin soundia liian tekniseksi, eikä soundejakaan tohdi haukkua turhan muovisiksi. Meno ei kuulosta millään lailla vanhalta, mutta vanhojen pelisääntöjen mukaan tässä kuitenkin mätetään.

Levyn sävelmiä on Wagnerin mukaan sävelletty ja taltioitu edesmenneen Jeff Hannemanin vanhoilla kitaroilla, mikä ei tietenkään vaikuta musiikkiin millään tavalla. Kyseessä on silti mielenkiintoinen, tietynlaista fiilistä luova yksityiskohta perinteiden kunnioittamisesta ja uppiniskaisesta oman tien kulkemisesta.

Näitä korostaa myös viimeisenä kuultava Swamped-In Gorehog, joka on yhteen kimppuun pötkötetty uusi sovitus kahdesta bändin debyytin raidasta. Biisi muistuttaa kuulijoita hitaammin ja selkeälinjaisemmin murskaavasta tyylistä, jota yhtyeen nopeampaa hakkausta painottava nykylinja ei enää juuri sisällä.