Suzi Quatro oli 1970-luvun alkupuolella kuuma, nahkahaalareissa bassoa soittava rokkimimmi, jolla oli useampikin hitti. Mielikuvia noista ajoista on säilynyt näihin päiviin asti, vaikka hiekkalaatikkoleikit olivat tuolloin paljon kiinnostavampia. Näin setämiehenä musiikkiinsa tutustuminen on alkanut kiinnostaa enemmänkin, mutta on tunnustettava, että olen kuunnellut Lea Lavenin kerrassaan mainiota On ja ei -coveria vuodelta 1973 enemmän kuin Suzin alkuperäistä ja kenties tunnetuinta Can the Can -kappaletta.
Rehelliseen isoäiti-ikään ehtinyt ikirokkari on yllätyksekseni julkaissut melkoisen määrän levyjä tasaisesti jokaisella vuosikymmenellä, vaikka sittemmin tahti on ymmärrettävästi hiipunut, jo ihan musiikkibisneksen ja kulutustottumusten muutoksen myötä.
No Control on osattu täyttää hyvällä boogiella, joka tekee kuuntelukokemuksesta vallan letkeän ja vaivattoman. Jopa liiallisessa määrin. Toinen levyn pienoisista ongelmista on sen laajahkolla skaalalla liikkuvat biisit. Tykimmin jytäävän No Soul/No Control ja Going Home -avauskaksikon lisäksi levyltä löytyy niin torvisektiolla, uruilla ja pianolla väritettyä kevytrockia, jamaikalaisesta musiikista vaikutteita ottanutta rakkauden pohdintaa, machoilua kritisoivaa ränttätänttää kuin kepeää kapakkabluesiakin. Toteutusta ei voi moittia, mutta kokonaisuus kuulostaa silti enemmän häiritsevän hajanaiselta kuin ilahduttavan monipuoliselta.
Tai sitten on vain niin, että setämiestasoni ei ole vielä tarpeeksi korkea.