Varmaotteinen ja laadukas power metal -palanen – arviossa Arion

Julkaistu Infernossa 10/2018.

Arion
Life Is Not Beautiful
AFM

Kotoinen Arion iski vuoden 2014 Last of Us -albumillaan pöytään erittäin lupaavan power metal -debyytin, jolta ei puuttunut hyviä biisejä eikä timanttista soittoa ja laulua. Näin siitäkin huolimatta, että yhtyeen miehistö oli hädin tuskin kasvanut ulos maitohaivenistaan. Yhtye ehti jo ennen ensijulkaisuaan Suomen euroviisukarsintoihin ja sai Last of Usille tekoapua genren vanhemmiksi valtiomiehiksi jo nykyään laskettavilta Jani Liimataiselta ja Matias Kupiaiselta. Keikkojakin bändi soitti aina Japania myöten.

Arionin poistuminen skenestä oli jokseenkin yhtä rivakka kuin sinne nousukin. Ensinnäkin bändin solisti Viljami Holopainen astui rivistä sivuun. Hänet korvattiin melko nopeasti Lassi Vääräsellä, joka on Holopaiseen verrattuna metallikeulakuva isolla K:lla. Progemetallia Cønstantinessä ja hard rockia Loudgunsissa vetänyt laulutaiteilija on kantavan äänensä ja miehekkään habituksensa kanssa juuri oikea ukko tehtävään. 

Kesti kuitenkin neljä vuotta, että Arionin toinen levy näki päivänvalon, ja senkin yhdeksästä varsinaisesta biisistä kolme on lohkaistu sinkkuina jo aiemmin, ikään kuin hiipuvan tulen ylläpitämiseksi. Kyseiset kappaleet uppoavat levykokonaisuuteen joka tapauksessa mukavasti. 

Life Is Not Beautiful on kaikkinensa varmaotteinen ja laadukas power metal -palanen, jolla kärkytään Rhapsody of Firen ja Nightwishin tyylisten sinfoniavallien suuntaan ja luotetaan Amaranthe-kulmaisten popmetallimaneerien vetovoimaan. Toki pääosassa on oma Arion-musa. 

Uusi levy on edeltäjäänsä selkeästi vihaisempi ja moniulotteisempi, kuten albumin nimibiisikin todistaa. Myös balladisuoni sykkii hittitahtiin, ja Through Your Falling Tears on tällä osastolla yksi vuoden tarttuvimmista kärpäspapereista. Vääräsen väkevän laulun ohella pakettia ryydittävät etenkin kitaristi Iivo Kaipainen ja rumpali Topias Kupiainen. Sanalla sanoen koko yhtye vetää tuoreimmallaan sata lasissa.

Life Is Not Beautifulin täysversion täydentää neljä uudelleen äänitettyä raitaa Last of Usin parhaimmistosta. On kiintoisaa kuulla ne uuden laulajan vetäminä, ja nelikko on myös hyvää vanhan kertausta, mikäli ensialbumi on päässyt unohtumaan.

Toivon mukaan tämä on Arionille uusi uljas alku ja kaikenlainen hierominen loppuu tähän. Uusi tilaisuus on saatu, ja ainoa suunta on täysillä eteenpäin. Musiikin laadusta homma ei jää kiinni.