Väsymys kuuluu – arviossa Moonspell

Julkaistu Infernossa 2/2021.

Moonspell
Hermitage
NAPALM

Vuosi 1995 ja Wolfheart. Konkelosti komppaava, pakkasmetsäisen hyinen ja maanläheisesti folkahtava goottimetalli lävisti monet mustat sydämet. Portugalin ärrät oikeaoppisen petersteelesti lausuva Moonspell läväytti kerrasta isolle vaihteelle.

Vieläkin komeampaa jälkeä oli luvassa seuraavana vuonna. Irreligious on lajin klassikko, joka kestää edelleen soittoa. Sitten kuunlumoajatkin lähtivät sivuraiteille. Vuosituhannen vaihde oli bändiltä kokeellista ja tuottoisaa aikaa, mutta säveltämänsä musiikki ei jaksanut läheskään aina kantaa albumimitassa.

Pikakelaus loppuvuoteen 2017. Omalla kielellä laulettu, voimakkaan orkestraalinen 1755 oli yhtyeeltä paitsi paluu omien vahvuuksien äärelle myös irtiotto. Albumi on yhtyeen parhaimmistoa. Nyt kun virus vaikutuksineen repii koko taidekenttää, Moonspellinkin leiristä on kantautunut ajatuksia pyyhkeen kehiin viskaamisesta. Väsymyksen kuulee Hermitagelta valitettavasti höristelemättä.

Paras biisi The Greater Good on laitettu levyn aloittajaksi. Se on kaikki tutut nyky-Moonspell-elementit sisältävä goottihevibiisi, jossa on tarttuva kitaramelodia. Siitä eteenpäin rauhallisempaa ja goottirokkaavampaa Moonspellia edustavat kappaleet lipuvat ohi, sulautuvat toisiinsa eivätkä oikein koskaan nouse avausraidan lupaamalle tasolle.

Jaime Gomez Arellanon soundit ovat toki ensiluokkaiset. Mutta se ei riitä, jos säveltäjien intohimo on toisaalla. Toivottavasti tämä ei jää hienon yhtyeen joutsenlauluksi.