Leprous on yhtye, jota olen ihaillut aina varovaisen etäältä. Orkesteri soittaa taidokkaasti, eikä sen levyissäkään ole sinällään mitään moitittavaa. Jostain syystä ne eivät ole kuitenkaan jääneet kestokuunteluun.
Tällä kertaa asiat lienevät toisin, sillä Pitfalls nappaa otteeseensa saman tien ja vie kuulijan jonkin aidosti uuden ja oudon äärelle. Yhtyeen kuudes levy on paras esimerkki siitä, miten järkevästi toteutettu uudistuminen tapahtuu. Leprous ei ole menettänyt identiteettiään, se kuulostaa edelleen itseltään, mutta tällä kertaa bändi on venyttänyt musiikillisia rajojaan enemmän kuin koskaan ennen.
Ne, jotka odottavat levyltä metallia, tulevat pettymään rajusti, vaikkakin veikkaan, että tälläisten ihmisten määrä on suhteellisen pieni, yhtye kun ei ole koskaan houkutellut luokseen minkään sortin puristeja. Mutta vaikka albumi ei ole soonisessa mielessä raskas, se on kaukana pirteästä poplevystä.
Pitfalls on eräänlainen teema-albumi laulaja Einar Solbergin henkilökohtaisesti kokemasta masennuksesta. Silti levy ei sisällä pelkkää synkistelyä, vaan väliin osuu onneksi hyviäkin päiviä. Musiikki värittää taitavasti elämän eri puolia ollen joskus höyhenenkevyttä ja ilmavaa, toisinaan hyvinkin orkestraalista ja melodramaattista ja sitten taas hyvinkin vihaisesti eteenpäin puskevaa tunteensiirtoa.
Bändikokoonpanon lisäksi levyllä kuullaan sellisti Raphael Weinroth-Brownea ja viulisti Chris Baumia (Bent Knee), jotka ovat auttaneet yhtyettä soiton lisäksi jousisovitusten teossa. Orkestraatiot ovatkin tyylikkäitä ja tuovat sävellyksiin mukavaa lisäulottuvuutta.
Pitfalls on taideteos, josta löytää jotain uutta jokaisella kuuntelukerralla. Kyseessä on myös ehdottamasti yhtyeen emotionaalisesti syvällisin levy. Ensimmäistä kertaa urallaan Leprous on onnistunut luomaan aidosti koskettavaa musiikkia.