Kahdeksan-yhdeksänkymmentäluvun taitteessa punahehkuisen kuumaa death metalia vyöryi päälle laavan lailla maapallon joka sopesta. Genre jakautui karkeasti eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen näkemykseen siitä, millaisin ottein ja soundein kuoloa toteutettiin. Samaan aikaan Yhdysvaltain länsirannikolla oli muhimassa jotain uutta ja jännittävää.
Kun Los Angelesin Fear Factory julkaisi debyyttinsä Soul of a New Machinen (1992), monelle metallipuristille lyötiin luu poikittain kurkkuun. Colin Richardson, joka oli tuon ajan kysytyimpiä äärimetallituottajia, oli säätänyt äänet Napalm Deathille, Gorefestille ja Carcassille. Nyt britti hoidettin loihtimaan äänimailma death metaliinsa industrial-elementtejä yhdistelleen Fear Factoryn ensilevylle. Tulos poikkesi kaikista aikalaisistaan.
Dino Cazaresin riffit olivat täydessä synkassa rumpali Raymond Herreran tuplabassaroinnin kanssa. Laulaja Burton C. Bellin ääntelyssä oli samankaltaista vihaista voimaa kuin Nappis-kurkku Barney Greenwayllä. Taustalla säksätti tamburiini, ja happoteräksisen tunnelman viimeisteli yksinkertainen syntikkamatto. Ja mikä oudointa, myös puhdasta laulua kuultiin. Kaikki tämä solahti saumattomasti kohdilleen ja uusi ilmiö oli valmis.
Seuraava levy, vuoden 1995 Demanufacture, räjäytti pankin. Bändi soundi oli virtaviivaistunut, ja Fear Factorya oli enää mahdoton kategorisoida, se kuulosti ainoastaan itseltään. Kyseinen levy on täysi klassikko ja suuri syyllinen matikkametallin syntymään – esimerkiksi Meshuggah otti runsaasti vaikutteita losilaisilta ennen kuin eksyi totaalisesti omaan kiemuraisuuteensa.
Demanufacturen biisit olivat järjestään iskeviä ja juuri sopivan mittaisia. Self Bias Resistor, levyn suurin hitti, kertoi viiteen minuuttiin, mistä albumissa on kyse. Koko bändi pelasi yhteen kuin kone. Levy kerrytti bändille valtavasti faneja, eikä vähiten kansainvälisen hevilehdistön hehkutuksen ja MTV:n hurjan videopromootion ansiosta.
Fear Factorysta tuli laajalti noteerattu yhtye, muttei lopulta kuitenkaan vaikkapa Panteran kaltainen metallin uudistaja. Syitä on haettu bändin surkeista henkilökemioista, Herreran puukätisyydestä ja Cazaresin taiteellisesta uudistumiskyvyttömyydestä. Yhtään täysin surkeaa levyä bändi ei ole silti julkaissut, vaikka likellä on käyty. Vuoden 2005 Trangression tapeltiin kasaan niin, että pitkäaikainen basisti Christian Olde Wolbers otti vastuun levyn kitaroista. Levy oli muutamaa poikkeusta lukuun laskematta pikkuisen valju tapaus.
Nyt Fear Factory on julkaissut 11. levynsä. Rytmiosasto on vahvistunut monet jengit kolunneella basistilla Tony Camposilla. Edellislevy Genexusille (2015) mukaan liittyneelle rumpali Mike Hellerille jaetaan toiseksi parhaan pelaajan palkinto: mies on tulikuumassa vedossa. Maukkaat fillit mukailevat ihailtavalla tavalla monipolvisia mutta hitikkäitä kappaleita, ja bassari nakuttaa Dinon sähäköiden riffien tahdissa kuin vihollisia systemaattisesti saalistavan dronen pulssikivääri.
Burton C. Bell murahtaa levylle joutsenlaulunsa. Mies ilmoitti lähtevänsä porukasta lopullisesti hyvän aikaa ennen albumin julkaisua ja juoksee sitten kunnarin. Miehen koko ääniala on juhlakunnossa. Hänen huudossaan on ennen kuulumattoman hyökkäävää vihaisuutta, ja puhtaat laulut lähtevät kappaleiden vaatimalla eteerisellä tech noir -goottityylillä. Burton C. Bell on tämän koneen sielu. Yhtyeen uran toiseksi parhaaseen levyyn on oikein sopivaa pussitella pillit.
Alkuperäisistä jäsenistä on nyt jäljellä enää Cazares. Vaikka Fear Factory jatkaisikin uuden laulajan voimin, omasta puolestani tämä on tässä. Niin suuri osa Bellin ääntely bändin olemassaoloa on. Kiitän ja kumarran yhteisistä vuosista.