Kasarilla klassikkolevyjä toisensa perään julkaissut ja areenaluokkaan noussut Iron Maiden joutui 1990-luvulla pahaan syöksykierteeseen. Ensin kitaristi ja bändin toiseksi ahkerin biisintekijä (heti primus motor Steve Harrisin jälkeen) Adrian Smith lähti omille teilleen vuosikymmenen taitteessa ja muutaman vuoden kuluttua laulaja Bruce Dickinson poistui myös miesvahvuudesta heittäytyen soolouralle. Yhtye kuitenkin jatkoi sinnikkäästi pestaten Smithin tilalle entisen White Spirit– ja Ian Gillan -kitaristi Janick Gersin ja solistiksi suurelle yleisölle tuntemattoman Wolfsbane-laulaja Blaze Bayleyn.
Vaikka Bayleyn ja Gersin kanssa julkaistut levyt – The X Factor (1995) ja Virtual XI (1998) ovatkin mainettaan parempia (varsinkin synkkä ja tummanpuhuvaThe X Factor), kalpenivat ne vanhojen klassikkoalbumien rinnalla eikä niistä ollut kilpailemaan suosiosta listoja hallinneiden grunge- ja vaihtoehtorockbändien sekä nuoremman polven metallibändien (kuten Pantera, Korn ja Slipknot) kanssa. Levymyynnit laskivat ja keikkapaikat pienenivät, minkä lisäksi yhtye joutui perumaan monia keikkojaan Bayleyn ääniongelmien vuoksi. Maidenin tulevaisuus ei näyttänyt kovin valoisalta.
Sitten tapahtui kuitenkin yksi merkittävimmistä käänteistä bändin historiassa: sekä Dickinson että Smith tekivät paluun riveihin aivan 90-luvun loppumetreillä. Bayley sai väistyä Dickinsonin tieltä, mutta aikanaan Smithin paikkaajaksi pestattu Gers sai jäädä ja yhtye jatkoi kolmen kitaristin voimin. Tämä toi uutta virtaa niin bändiin kuin faneihin, jotka olivat odottaneet erityisesti Dickinsonin paluuta kuin kuuta nousevaa. Esimakua uudesta palosta saatiin 1999 heinäkuusta lokakuuhun kestäneellä The Ed Hunter -peliä ja kokoelmalevyä promotoineella kiertueella ja keväällä 2000 ilmestyi uudistuneen kokoonpanon odotettu ensimmäinen albumi Brave New World.
Ja voi juma, millainen paluu ja voimannäyte levy onkaan! 67 minuuttia pelkkää timanttia ensimmäisestä nuotista viimeiseen.
Uusi energia ja tekemisen meininki huokuu vahvana heti avausraidalla; Adrian Smithin ja Bruce Dickinsonin yhteistyön hedelmänä syntynyt The Wicker Man -kappale lyö päähän voimalla, jota ei ole kuultu sitten Fear of the Dark -levyn (1993) tulisen Be Quick or Be Dead -avausrallin. Simppelillä ja äärimmäisen tarttuvalla kertosäkeellä varustettu sekä pitkään yhteislauluun päättyvä The Wicker Man julkaistiin levyn ensimmäisenä singlenä ja sillä myös avattiin levyä seurannut kiertue, mikä edelleen alleviivaa Smithin ja Dickinsonin paluun merkitystä.
Kakkosraita The Ghost of the Navigator on puolestaan yksi Janick Gersin tähtihetkiä ja loistava esimerkki siitä, miten hyvä biisintekijä mies todellisuudessa on kaikesta osakseen saamasta kritiikistä huolimatta. Suoraviivaisen The Wicker Manin jälkeen Ghost nostaa kierroksia niin eeppisyydessä kuin monipuolisuudessa, ja kun biisi tunnelmallisen ja nostattavan intron jälkeen räjähtää säkeistöön, pää alkaa väkisinkin nyökkyä tahdissa.
Osoituksena kolmen kitaristin yhteispelistä levyn kolmantena raitana soi vuorostaan Dave Murrayn yhdessä Steve Harrisin kanssa kynäilemä (myös Dickinsonin nimi löytyy levyn avaavan biisikolmikon tekijätiedoista) tunnelmallinen nimikappale, jonka simppeli ja melodinen kertosäe on kuin tehty keikkojen yhteislauluhetkiä varten. Yhteislaulut jatkuvat myös neljännellä raidalla, väkevällä tunnelmalla ja tunnelatauksella varustetulla Blood Brothers -kappaleella, joka on levyn ainoa yksin Steve Harrisin kynäilemä kappale ja kirjoitettu Harrisin edesmenneelle isälle.
Tunteellisen ja surumielisen Blood Brothersin jälkeen komeilla kitaramelodioilla varustettu The Mercenary nostaa taas kierroksia, jonka jälkeen päästään levyn eeppisempää ja progressiivisempaa laitaa edustavan Dream of Mirrorsin äärelle. Lähes yhdeksän ja puoli minuuttia kellottavasta kappaleesta löytyy Iron Maidenin kaikki mahdolliset puolet: mystistä ja pahaenteistä tunnelmaa, raskasta poljentoa, nopeaa laukkaa (jossa rumpali Nicko McBrain pääsee loistamaan), päähän porautuvia melodioita, tulisia sooloja sekä yhteislauluhetkiä. Gers-Harris -kaksikon väkevimpiä yhteistyön hedelmiä.
Adrian Smithin ja Steve Harrisin groovaavalla poljennolla rullaava The Fallen Angel tarjoaa pienen hengähdystauon ennen seuraavaa eeposta. Murray-Harris -kaksikko osoittaa taas vahvuutensa The Nomadilla, joka vie kuulijan taianomaiselle ja hypnoottiselle yhdeksänminuuttiselle matkalle aavikolle. Tunnelma on kuin Arabian Lawrencessa ja biisissä on samaa fiilistä kuin Alexander the Greatissä tai Powerslavessä. Vahvan levykokonaisuuden kruunaavat toisena singlenä julkaistu Out of the Silent Planet ja monipolvinen The Thin Line Between Love & Hate.
Brave New World sai kriitikoilta pääosin kiitosta ja positiivisia arvioita ja fanit ottivat levyn lämpimästi vastaan. Siitä tuli listaykkönen Iso-Britanniassa sekä Ruotsissa, Suomessa levy nousi albumilistan toiseksi (ykköspaikan vei samana päivänä ilmestynyt Bon Jovin Crush). Vahvan paluun sinetöi lopullisesti levykiertue, joka huipentui esiintymiseen Rio de Janeiron Rock in Rio -festareilla yli 250 000 silmäparin edessä. Keikasta julkaistiin myös voimiensa tunnossa olleen yhtyeen väkevimpiin livetaltioihin lukeutuva Rock in Rio (2002).
Henkilökohtaisesti Brave New Worldiin liittyy kaikista Iron Maidenin levyistä eniten tunnearvoa. Vaikka yhtye olikin ennestään tuttu, Brave New Worldin kautta vasta todella ”löysin” bändin eikä mennyt aikaakaan, kun levy sai hyllyyn seurakseen koko aiemmin tuotannon. BNW oli minulle kevään ja kesän 2000 soundtrack ja rakkaus Maideniä kohtaan sinetöitiin lopullisesti saman kesän Ruisrockissa, jossa pääsin kokemaan Maidenin keikkojen hurmion ensimmäistä kertaa.
Maiden on nyt julkaissut 2000-luvulla jo kuusi pitkäsoittoa, kaikki samalla kuusihenkisellä kokoonpanolla ja saman tuottajan (Kevin Shirley) kanssa. Ja vaikka joukkoon ei täysiä rimanalituksia mahdukaan, on Brave New World silti heittämällä edelleen kuluvan vuosituhannen Maiden-levyjen kärkikastia energiallaan, iskevällä soundillaan sekä monipuolisilla, mutta kuitenkin helposti lähestyttävillä ja mieleenpainuvilla biiseillään.