Ei ole varmaan montaa vanhaa The Obsessedia palvovaa synkkäilijää, jolla ei olisi ainakin hieman kylmä hiki kirvonnut, kun tuli uutinen yhtyeen uudesta albumista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Oma reaktioni oli pelonsekainen. Pelissä oli paljon, sillä bändin 90-luvun tuotanto on ”sitä ihteään”, ikonista ja oikealta tuntuvaa – samoin kuin Winon tuolloin tekemät Saint Vitusit ja Spirit Caravanitkin, ne rakkaat.
The Obsessed on vuosikymmenten saatossa hajonnut ja kursittu kasaan moneen kertaan, milloin milläkin kokoonpanolla. Nyt ”oikeista” tyypeistä on jäljellä taas vain Wino. Scott Reeder, Guy Pinhas ja Dave Sherman ovat jälleen telakalla, valitettavasti.
Olen siis psyykannut itseni pettymykseen.
Sacred osoittautuu kuitenkin varsin hyväksi tuotokseksi. Se on raskasta, tamppaavaa, winomaista. Yllättää positiivisesti, miten vaiherikas levy on kitarasooloineen, tempovaihteluineen ja yllättävine kurveineen, raikkaine rytinöineen. Sacred on doomia, mutta sitä enemmän se on stoneria, rock’n’rollia ja metallia, basareita, rullaavuutta ja tarkkaa ilottelua.
Soitto on taidokasta, ketterää ja vahvaa. Wino on läsnä, ei vain vihaisena vaan myös energisenä ja monipuolisena, vaikkakin vanhoja laulumaneerejaan toistaen.
Vaikka levyllä on paljon kuunneltavaa, uusiutumistakin, ja moni asia on oikein, se on silti makuuni sisäsiisti ja liian varman päälle tehty. Kovuus ei synny siitä, että soitetaan kovaa ja teknisesti. Kovuutta on olla uskottava, ja useimmiten roso ja hienhaju on kiinnostavampaa kuin virheetön. Levyllä on hyvät soundit, monia hyviä hetkiä ja kikkojakin, mutta ei yhtään biisiä, johon olisin jäänyt koukkuun.