Nämä nyt on näitä. Yleensä paskemmallakin levyllä on taipumus kuulostaa hyvältä ennakkokuuntelusessiossa.
Pistetään leveälahjevaikutteille altis, villeimmän nuoruutensa jo pari hetkeä sitten elänyt kaiffari punaviinilasi(e)n kanssa legendaaristen Abba-levytysten tapahtumapaikalle ja painetaan playta. Eihän vaikuta mihinkään tai mitenkään? Vielä kun kerskaillaan, että käytiinpä tuossa masteroimassa levy Nykissä kera hemmon, joka on hoidellut floydit ja bowiet, niin ei kai siinä.
Silti on sanottava, että tuleva Opeth-levy kuulosti helevetin hyvältä.
Faktoja:
Levy esitettiin 5.1-moodissa ”Kuulin ensi kertaa levyn näin vasta tänään, enkä edes tiennyt, että se soitetaan toimittajille surroundina. Minulla oli epäilyksiä, mutta lopputulos sai ihoni kananlihalle”, kertoi bändin kapu Mikael Åkerfeldt. Miksaus toimi, vaikka yleensä vastustankin rockin esittämistä muussa kuin stereotilassa. Niin kuulemma Mikaelkin.
Levy kestää noin 56 minuuttia, ja siinä ajassa tapahtuu paljon. Kokonaisuus on silti tiiviin oloinen.
Mieleen tulleita asioita (muun muassa): Sabbath, Beatles, jazz, King Crimson, Cream, Rainbow, Floyd, funk, Purple, Piirpauke, klasari, My Dying Bride, folk, Love, Jethro Tull, Maiden…
Levyllä ei ole lainkaan death metalia tai örinää. Soundi on 70-lukulaiseen tapaan hyvin voimakas mutta ei modernilla tavalla kitaravallitettu. Koskettimilla, pianolla ja mellotron-meiningeillä on äänimaailmassa vahva osuus. Introissa kuullaan esimerkiksi kontrabassoa ja klarinettia.
”Emme välitä muiden mielipiteistä”, Åkerfeldt totesi, ”ja jos kuolometallin ystävät eivät veny tähän, se on heidän ongelmansa.”
Nokkamies kertoi myös kyllästyneensä ”äärimetalliin” pitkälti jo 90-luvulla, mutta ei osannut oikein pukea sanoiksi, miksi vielä edellisellä Opeth-albumilla öristiin. Kuolo vietiin joka tapauksessa lakipisteeseensä, ja sen aika tässä kontekstissa on ohi. Tai ainakin tunnelma on juuri nyt sellainen.
”Olen halunnut tehdä juuri tällaisen levyn parikymppisestä”, ilmeisen tyytyväinen Åkerfeldt totesi ja lisäsi, ettei sen vääntäminen olisi ollut mahdollista ilman Opethin suursuosioon kohottaneita metallisia perustuksia. Heritagen kuulleista toimittajista kuulemma kukaan ei sanonut siitä pahaa sanaa. Kertooko tämä enemmän punkkupöhnäisistä kirjoittajista vai itse teoksesta, sen voi jokainen todeta syksyllä.
Oli miten oli, metallifaneissa Heritage tulee aiheuttamaan nikottelua, se on saletti, mutta jos toiveet ovat enemmän hamalla 70-luvulla, levy ei voi olla toimimatta. Näin lienee turvallista todeta jo yhden kuulon perusteella.
Seitsemän ekaa biisiä tolkuttoman hyviä, loput kolme hivenen vaatimattomampia.
Täten tällä erää ja surroundina. Kello Tukholmassa on 7.23 ja olo sees.
Pahoittelen mahdollista huonoa kieltä, palaamme asiaan paremmissa merkeissä lehden sivuilla. Nyt tapaamaan Peppi Pitkätossua.
– riekin matti