Mitä lempoa, joko näiltäkin sälleiltä puskee kymmenettä kiekkoa? Viisarien nakutusta ei voi estää ja hautapaikan hommaaminen tuntuu hetki hetkeltä ajankohtaisemmalta. Aijaijai.
Ennen viime henkäystä todettakoon, että minulla on ollut probleemani The 69 Eyesin kanssa. Bändi on tuntunut ilmiselvimpien vaikuttajiensa rinnalla tanakasti kakkoslaadun vaihtoehdolta (”Miksi ihmeessä kuuntelisin tätä, jos voin kuunnella Typeä, Sistersiä tai Cultia?”), ja solisti-Jyrkin bassopasasäänen epäluontevuuskin tuntui joskus ylitsepääsemättömältä ongelmalta.
Yhtye on kuitenkin leimattava papukaijalla siitä, että se on petrannut kulkuaan levy levyltä. Niin tapahtuu nytkin. Sangen melodiseksi äityvä X pursuaa tarttuvia biisejä, jotka tasapainoilevat vaikutemielessä usein hyvän maun rajalla mutta kuulostavat silti kummasti, eh, 69 Eyesilta. Jyrkikin soundaa leijonanosan levystä hyvältä. Jotain on siis saavutettu.
Esimerkiksi Black No. 1 -viritteinen Black (joka on malliesimerkki 69-biisistä josta ei oikein tiedä pitäisikö sitä vihata vai rakastaa) ja tunteikas sinkkubiisi Red napostelevat tässä hetkessä mukavasti. Ei muuta kuin kumihousua jalkaan – ainakin puolipäiväisesti.
– riekin matti
Levy arvostellaan painetun lehden sivuilla myöhemmin.