LIVE: Killing Joke, Kotiteollisuus – Helsinki, Nosturi 11.10.2010


Killing Joke on niitä yhtyeitä, joiden merkitys rockmusiikin historiassa on huomattavasti suurempi kuin levymyyntilukemista voisi päätellä. Viime kuussa hienon Absolute Dissent -kiekon julkaissut brittiveteraani oli vihdoin löytänyt tiensä maamme pääkaupunkiin, ja yhtyettä olikin vastaanottamassa täpötäysi Nosturi.

Lämmittelybändin pesti ei ole tullut Kotiteollisuudelle ainakaan klubikeikoilla viime vuosina tutuksi, ja jollain tapaa bändin esiintymisestä oli aistittavissa tietoisuus siitä, etteivät ihmiset olleet tulleet katsomaan heitä.  Tämä näkyi pienenä epävarmuutena, ja bändin jyystö tuntui vielä tavanomaistakin sävyttömämmältä. Itse kuulun muutenkin siihen kansanosaan, jolle Kotiteollisuus-keikkaa mieluisampi tapahtuma olisi vaikkapa Jouni Hynysen spoken word -keikka, jollaisia toivon mukaan joskus järjestetäänkin.

Killing Joken sielu oli keikalla(kin) laulaja Jaz Coleman. Siinä missä bändin ydinkolmikon kaksi muuta jäsentä, kitaristi Geordie ja basisti Youth, näyttivät ihan tavallisilta keski-ikäisiltä herrasmiehiltä, Colemanin kaltaisia herrasmiehiä ei tapaa ihan joka paikassa. Hän oli pukeutunut työmiehen haalariin ja töhrinyt kasvoihinsa teatraalisen sotamaalauksen, ja miehen eleet toivat mieleen hullun saarnamiehen. Hullu saarnamies Coleman oikeastaan olikin: välispiikit olivat maanista messuamista ja synkkiä tulevaisuusvisioita, jotka menivät hyvin usein reilusti yli perusjampan hilseen.  Kertakaikkiaan erinomainen keulahahmo, joka lisää omalla panoksellaan keikan dramaattisuutta tuntuvasti.

Settilistan painotus oli Absolute Dissentin ohella bändin 1980-luvun materiaalissa. Keikan kohokohtiin kuuluivat goottiklassikko Love Like Blood, joka yllättäen kuultiin jo keikan alkuvaiheessa, sekä uutuusalbumin hittiraita European Super State. Niin ikään Absolute Dissentin huippuhetkiin lukeutuva tunnelmapala Ghost of Ladbroke Grove ei jostain syystä toiminut ihan toivotulla tavalla.

Veteraaniyhtyeen soitossa ei ollut liiemmin napisemisen aihetta, mutta Colemanin laulu pelitti vain hetkittäin. Colemanilla on tavattoman tyylikäs ärinä-ääni, joka toimi keikallakin erinomaisesti, mutta puhtaasti lauletuissa osuuksissa ääni ei enää tahtonutkaan kestää.

Colemanin laulun ajoittaisesta ponnettomuudesta huolimatta keikka täytti monen fanin odotukset täysin, ja narikkajonossa kuului puhetta vuoden keikasta. Itse en menisi arvottamaan keikkaa ihan näin korkealle, mutta jo neljättä vuosikymmentään käyväksi kokoonpanoksi bändi antoi itsestään harvinaisen elinvoimaisen kuvan.

Teksti ja kuva: Tapio Ahola