Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Saara Planting
Neljän yhtyeen The European Siege -nimellä kulkeva iltama Helsingin Jäähallin Black Boxissa alkoi omalla kohdallani illan toisesta aktista, eli brittiläisestä Carcassista. Valitettavasti illan avaaja ja yksi kiinnostavimmista nimistä, Unto Others, jäi logistisista syistä näkemättä. Toivottavasti heille saataisiin pian ihan oma keikka Suomeen.
Carcass
Liverpoolin legendat toimittivat nautittavan yhdeksän biisin setin, mutta silti tynkäkeikasta jää kunnon raadonnälkä. Carcass ei ole koskaan soittanut Suomessa omaa, täysimittaista klubikeikkaa, ja voin kertoa, että sellaiselle olisi sekä tarvetta että tilausta. Promoottorit, huomio!
Basisti-laulaja Jeff Walkerin otteessa ja olemuksessa on rentoa rosoa ja rouheutta. Mainio läsnäolo. Toinen alkuperäisukko, kitaristi Bill Steer, notkisteli polviaan ihan hippinä, kuten aina. Homma tietenkin toimi. Steerin mahtavien, kuiskailevien mörinöiden vähäisyys sen sijaan oli lähes rikollista, vaikka Walkerin ääni olikin kerrassaan komeassa kuosissa.
Rikoksista puheen ollen: mikä perhana siinä Ruptured in Purulencen ”intron” soittamisessa oikein on? Hyvä intro siis, suorastaan loistokas. Mutta: kyllä tuo ihanan Symphonies of Sickness -levyn (1989) namupala pitäisi aivan ehdottomasti vetää koko komeudessaan. Vuodesta toiseen pelkkää alkua – lopettakaa, aikuiset miehet, tuollainen kiusoittelu.
Heartworkin (1993) aloituskappaleella Buried Dreamsillä startanneen keikan tähtihetkiä olivat muun muassa samalta levyltä poimittu, läpeensä loistokas ja korvaan takertuva This Mortal Coil sekä ”pakolliset” Necroticism-palat Incarnated Solvent Abuse ja Corporal Jigsore Quandary. Uuden Torn Arteries -kiekon biiseissä on sen sijaan valitettavan paljon löysää tyhjäkäyntiä. Vanhojen klassikoiden rinnalla on toki vaikeaa pärjätä.
Behemoth
Siinä missä Carcass edustaa työväenluokkaisena ja maanläheisenä, on Puolan Behemoth eri maata. Siitä on kasvanut mustan äärimetallin kovimpia nimiä, eikä se todellakaan säästele teatraalisuudessa. Savut, liekit ja valot tekevät täsmällistä työtään, ja B-hemmot suorittavat suunnitellut lavakoreografiansa. Tämä on show.
Yhtyeen johtaja, provokaattori, somepersoona ja joogaukko Nergal johti toimintaa, mutta Behemothin vedon voima oli koko bändin ansiota. Paikoin jopa kolmen örinän voimin vedetyt laulut lähtivät vaikuttavasti. Soittopuoli oli luonnollisesti täydellisessä hallinnassa. Kaikki oli hiottua, kaikki oli tarkkaa. Maine kovana livebändinä ei ole liioiteltua.
Nergal on tuonut sosiaalisessa mediassa esiin ajatuksiaan Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Keikallakin seisottiin Ukrainan puolella, ja sinikeltaiset savusoihdut paloivat. Slava Ukraini! Nergalilla on omat taistelunsa ja vihollisensa, mutta hän on pohjimmiltaan rauhanmiehiä. Hän vaikutti myös olevan aidosti innoissaan, että Helsingin-keikka oli koko kiertueen ensimmäinen loppuunmyyty ilta.
Arch Enemy
Entisen Carcass- ja Carnage-miehen Michael Amottin kipparoima Arch Enemy on nähty Suomessa lukuisia kertoja, vaan mikäs siinä, kyllähän tänne passaa tulla. Fanipohjaa löytyy. AE:n tarttuvanmelodinen äärimetalli puhuttelee monia. Siitä on helppoa tykätä. Siinä on thrashin vimmaa ja kuolometallin voimaa, jotka on sekoitettu mukavan makeaksi keitokseksi. Juuri sellaiseksi, joka maistuu monille metallialan ihmisille. Helppoa nautittavaa.
On lähes käsittämätöntä, että Arch Enemy on jo 27-vuotias orkesteri. Yhtyeessä kahdeksan vuotta laulanut Alissa White-Gluz oli bändin perustamisen aikaan kymmenenvuotias. Repikää siitä. White-Gluz on täydellinen keulahahmo tällaiselle yhtyeelle. Monipuolinen tulkinta yltää mureista örinöistä kauniisiin puhtaisiin. Yleisö pidetään koko ajan hereillä ja näpeissä. Niin kutsuttu metalliveljeys on vahvasti läsnä.
Setin pääpaino oli uudessa Deceivers-levyssä (2022), mutta välillä koukattiin yli kahdenkymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin. Vaikka Arch Enemy on kulkenut pitkän matkan, niin sen musiikissa ei ole tapahtunut massiivisia linjantarkistuksia. Toki tarraavien koukkujen ja sokerihuurretun melodiaherkuttelun määrä on lisääntynyt, mutta yhä piisaa sekä vauhtia että örinää.
Are you having fun? Alissa White-Gluz esitti kysymyksen, ja yleisö mylvii myöntävän vastauksen. Hauskanpitoa, arjesta irtautumista, vapautta, ”pure fucking metalin” ilosanoman julistamista. Sellaista on Arch Enemyn keikalla. Keikalla, joka oli loistava päätös monipuoliselle hevi-illalle.
