Festivaalikesän tuimin ja infernaalisin metallitapahtuma Steelfest järjestettiin Hyvinkäällä nyt jo seitsemännen kerran. Joka vuosi mukana olleena tuntuu hurjalta! Aika on hurahtanut, mutta tapahtuman äärimetallisesta ilmeestä on pidetty vahvasti kiinni. Helppoa tämä ei ole aina ollut, sillä festivaali on kohdannut vastustusta mitä erilaisimmilta mielensäpahoittajaryhmiltä.
Steelfestin ohjelmistoon lukeutui tuttuun tapaan pääasiassa black ja death metalia sekä näiden erilaisia ristisiitoksia. Kaikkiaan tapahtumassa soitti 25 bändiä. Viime vuonna totesin, että jokaisessa Steelfestissä on ollut täysin eri yhtyeet soittamassa. Tällä kertaa ei ollut enää jatkettu tällä linjalla, melko ymmärrettävistä syistä. Tapahtuman kapeaan sapluunaan kun ei varmastikaan riitä ainakaan erilaisia nimekkäimpiä lajityypin bändejä loputtomiin.
Lähes jokaiselle Steelfestille on osunut erittäin hyvät kelit ja niin kävi tälläkin kertaa. Toki kliseenä voisi sanoa, ettei musta metalli sovi esitettäväksi auringon paisteessa, mutta lopultahan tämä on asennekysymys. Olut – kädenlämmin, totta kai – kädessä ja hyvä musiikki ja seura ympärillä saattoi hyvillään todeta, että se on kesä nyt!
Seuraavaksi esittelen, mitkä yhtyeet jäivät tapahtumasta haaviini positiivisina onnistujina ja yllättäjinä sekä enemmän tai vähemmän karvaina pettymyksinä. Kuten asiaan yleensä kuuluu, molempia tapauksia nähtiin.
Perjantai
Slovakialaisbändi Malokarpatan oli maansa kansallisromantiikkaa black metalissaan viljelevänä bändinä lähtökohtaisesti kiinnostava nimi. Bändin keskitempoinen ja tarttuva vanhan liiton tamppaus on levyllä raikasta kuunneltavaa, mutta lavalla yhtye oli väsynyt ilmestys. Etenkin laulaja Hv:n laiskat ja flegmaattiset eleet nostatusyrityksineen oli tylsää katseltavaa. Ainoastaan kitaristi As jäi eläytyvässä otteessaan positiivisesti mieleen. Kokonaiskuvaksi jäi silti väkisin se, ettei yhtyettä kiinnostanut olla lavalla. Tämä oli tapahtuman ensimmäinen kova pettymys.
Kestokävijänä Suomessa tunnettu australialainen sotakone Deströyer 666 edusti päivän terävintä antia. Tämä yhtye todella tietää, miten esiintyä väkevästi ja ihailtavalla määrällä asennetta ja energiaa. Toki asia ei ole 24 vuoden ikärenkailla varsinaisesti ihme. Olkoonkin, että yhtyeessä vaikuttaa alkuperäisjäsenenä enää bändin perustaja, harmahtamaan alkanut kitaristi-vokalisti K.K.Warslut.
Vaikka esitys ei ollut paras näkemäni yhtyeeltä, sisälsi se jälleen vakuuttavasti vauhdikasta black- ja thrash-myrkkyä. Vähäisetkin miinuspisteet tulivat lähinnä heikohkosta miksauksesta, joka saavutti riittävän tason vasta setin loppupuolella. Ainoana muutoksena aiempiin esiintymisiin toimi lauluvastuun suurempi jakaminen bändin basistin Felipe Plazan kanssa. Kaikkinensa K.K:n kipparoima metallimyrsky oli oma tehokas itsensä.
Black metalin ukrainalaisjättiläinen, Nokturnal Mortum oli ilman muuta päivän isoimpia ja odotetuimpia nimiä. Viimeksi yhtye nähtiin samaisessa tapahtumassa vuonna 2015, jonka jälkeen se on julkaissut muun muassa uuden, pitkään odotetun levyn. Tämänkertainen veto painottui lähes yksinomaan kyseisen Istyna-levyn (2017) materiaaliin. Itselleni asia olisi ollut ok, jos yhtyeen veto ei olisi ollut muuten varsin ristiriitainen ja täynnä outoja ratkaisuja. Hyvistä soundeista huolimatta bändi soitti paikka paikoin kuin usvassa tietämättä, miten päin olisi pitänyt olla. Kaikista kummallisin ratkaisu oli kahden vanhemman kappaleen White Tower ja Valkyrie puolittaminen keskenään.
Ulkoasultaan bändi oli jälleen erittäin näyttävä upeissa kansanperinneasuissaan ja taustalle heijastetuilla elävillä kuvilla Ukrainan luonnosta. Yksittäiset hetkensä oli ehdottomasti myös kappaleissa, mutta itse kokonaisuus bändin oli vaikea pitää mielekkäästi kasassa. Samaa oli kuultavissa paikoitellen yhtyeen uusimmalla levyllä. Vaikka bändi osaa upottaa yleviä folk- ja sinfonia-elementtejä metalliinsa parhaimmillaan fantastisesti, viime aikoina on ilmaantunut ähkyn merkkejä. Valitettavasti bändin tämänkertainen esiintyminen livahti pettymykseksi.
Ruotsalainen Watain on noussut askel askeleelta yhdeksi isoimmista nykyajan black metal -yhtyeistä. Vimmaisista, näyttävistä ja melko saastaisistakin keikoista tunnettu bändi oli yleisömäärästä päätellen päivän odotetuin esiintyjä. Yhtye lunasti sille asetetut odotukset heittämällä, ollen lopulta koko festivaalin kovin ja tyylipuhtain esiintyjä. Kun bändin vokalisti Erik Danielsson kävi sytyttämässä soihdulla lavan ristit tuleen, puitteet infernaaliselle show’lle olivat valmiit. Erittäin harmillisesti ensimmäisenä soitetun Devil’s Bloodin aloitusefekti jäi vaisuksi, sillä kitaroita ei meinannut kuulua lainkaan. Huonoa miksausta jatkui toiseen kappaleeseen asti, mutta asia saatiin onneksi pikkuhiljaa kuriin.
Watain ei ollut tällä keikalle yhtä ”shokeeraava” kuin aiemmin, mutta eipä sen tarvinnutkaan. Esiintyminen oli loppuun asti täynnä eläimellistä kiihkoa ja sujuvaa tyylikkyyttä. Mikrofonin äärestä myös kitaran varteen siirtynyt Danielsson oli keikan keskipisteessä, mutta koko yhtye oli liekeissä loppuun asti palaneiden ristien tapaan. Keikan sykähdyttävimpiä hetkiä tarjoilivat maukkaan riipivä Malfeitor ja etenkin veret seisauttava Stellarvore. Bändin veto oli tyhjentävä ja tyly tapa lopettaa tämä päivä.
Lopuksi täytyy vielä kehaista järjestäjien hyvää ideaa laittaa norjalainen ambient- ja darkwave-tyyliä taiteileva Mortiis päivän viimeiseksi esiintyjäksi. Vaikka katsoin synkän hahmon häärimistä efektipöytänsä takana savun keskellä vain tovin, Summoningia muistuttava soundtrackmassa toimi hyvänä palautusmusiikkina Watainin kiihkon jälkeen. Ympärilläni kuultujen väsähtäneiden puheiden perusteella moni ei tosin jakanut mielipidettäni.
Lauantai
Toinen festivaalipäivä käsitti monta tasaisen hyvää esitystä, mutta edukseen erottuvia täysosumia oli perjantaihin nähden vähemmän. Yhdeksi varmaksi esiintymiseksi lukeutui Alghazanthin veto, joka oli samalla tänä vuonna lopettavan bändin uran viimeisiä.
Vaikka tämä kotimainen sinfonisen mustan metallin kestonimi ei olekaan ollut hurjimpia live-esiintyjiä, tunnelmoinnin se on hallinnut aina. Asia kävi uudestaan ilmi hiljattain julkaistulla, yhtyeen 23-vuotisen uran päättävällä albumilla Eight Coffin Nails. Steelfestissä bändiltä nähtiin tasapainoinen veto, joka käsitti sekä vanhaa että uutta materiaalia. Itseäni lämmitti etenkin bändin parhaaksi levyksi mieltämältäni Wreath of Thevetatilta (2008) lohkaistut veisut, kuten Kings to Come ja As Nothing Consumes Everything. Yhtyeestä ei huomannut ulospäin, että viimeisiä viedään, vaan se suoritti kuin ennenkin, eli tasaisen hyvin. Itse tulen muistamaan bändin poistumisensa jälkeen parista musiikillisesta täysosumasta ja ennen kaikkea omanlaisena koplana.
Lauantain kovimmasta yllätyksestä vastasi saksalainen, moninaisia hengellisiä teemoja musiikissaan viljelevä death metal yhtye Necros Christos. Kuolotouhuille epätavallisten lyriikoiden lisäksi yhtyeen musiikkia taustoittaa myös väkevän tummapohjainen aura.
Bändin livetehokkuus tuli siihen nähden yllätyksenä, ettei kappaleiden toimivuus ole levyllä samaa luokkaa. Toisinaan sävellykset ovat äityneet jopa valitettavan tylppäkulmaisiksi, mutta livenä tästä ei ollut tietoakaan. Kappaleet heräsivät eloon vahvalla tavalla, joka sisälsi tuntuvan rujoa, tarttuvaa ja massiivista louhintaa. Toimivuuteen vaikutti toki mureaksi ruuvattu äänimaailma, mutta ennen muuta yhtye tarjoili hillityn voimallista kaaosta koko tunnin ajan.
Yhtye on ilmoittanut, että sen vastikään julkaistu kolmas albumi Domedon Doxomedon jää bändin viimeiseksi levyksi. Tästä huolimatta se ei ole aikeissa lopettaa keikkailua kokonaan. Epäselvää siis on, kuinka paljon bändistä kuullaan lähitulevaisuudessa. Joka tapauksessa yhtye menee itselläni tästä lähtien tarkempaan syyniin.
Norjalaisen black metalin outolintu Dødheimsgard esiintyi tapahtumassa viimeisten joukossa. Tälläkin kertaa bändi oli sanalla sanoen outo, mutta nyt asia näyttäytyi itselleni negatiivisessa valossa. Helsingin Nosturissa vuonna 2011 näkemääni kihelmöivän kieroon yhtyeeseen verrattuna bändi oli kuin jäänne entisestä. Tuolloin laulussa häärineen Kvohstin vahvaan suoritukseen verrattuna bändin ainoan alkuperäisjäsenen Vicotnikin suoritus oli hämmentävän heikkoa.
Huonous ei tullut siitä, ettei bändi olisi osannut soittaa industrialin ja avantgarden kanssa häröilevää mustaa metalliaan. Itse esittämispuoli vain oli aivan liian sekavaa ja epäjohdonmukaista toimiakseen. Bändi oli olemukseltaan enemmän päihdehuuruissa hassutteleva poppoo kuin vakavasti otettava metallibändi. Toki sekin on mahdollista, että en vain tajua, mutta asia jääköön mysteeriksi. Itselleni norjalaisten keikka oli joka tapauksessa festivaalin suurin pettymys.
Moonsorrow on lunastanut paikkansa jo lukemattomia kertoja kotimaan yhtenä hienoimmista metallibändeistä. Festivaalille bändi oli buukattu ulkolavan viimeiseksi esiintyjäksi, mikä osoittautui toimivaksi ratkaisuksi pimentyneessä illassa. Veto oli ehtaa ja totuttua laatua ilman sen suurempia krumeluureja ja erikoisuuksia. Ellei sellaiseksi sitten laske sitä, että laulaja-basisti Ville Sorvali oli antanut bassovastuun yhtyeen pääsäveltäjälle Henri Sorvalille.
Bändin viimeisin levy Jumalten aika oli keikalla pääedustuksessa, mutta mukana oli myös taatut klassikot, kuten Pimeä ja Kivenkantaja. Lukuisia kertoja yhtyeen nähneenä veto ei tarjonnut enää isompia väristyksiä, mutta ei yhtään pettänytkään. Rehellisesti en edes usko, että näin luova ja ammattitaitoinen bändi voisi koskaan soittaa huonoa keikkaa. Yhtyeen taiteileman massiivisen pakanametallin mahtavaan atmosfäärin on yksinkertaisesti mukava palata, aina vain.
Moniin myöhempiin äärimetallibändeihin vaikuttanut unkarilainen kulttibändi ja pioneeri, Tormentor, olisi ilman muuta ollut näkemisen arvoinen tapaus. Logistisista syistä täytyi kuitenkin jättää festivaali taakse Moonsorrow’n jälkeen.
Ytimekkäästi voisi vielä todeta, että on hienoa, kuinka uskollisesti Steelfestillä tuntuu riittävän kävijäkuntaa vuodesta toiseen. Tälläkin kertaa festivaali taisi olla loppuunmyyty tai ainakin lähellä sitä. Myös yleinen järjestely ruoka-, juoma- ja tavarakojuineen sekä vessoineen saa jälleen peukkua. Ainoastaan sen narikan voisi ensi kerralla pystyttää tapahtuma-alueen ulkopuolelle, jotta ei tarvitsisi kiristellä hampaita reppujen ja laukkujen syynäämisessä.
Antti Kalevan kuvaama galleria – klikkaa kuvaa suuremmaksi ja navigoi nuolin:
