Ei tämä Wacken mikään Strömsö ole – Inferno maailman suurimmalla muta… ei kun metallifestivaalilla

Wacken Open Air – 30.7.–1.8.2015, Wacken, Saksa

Kuva: Jaakko Silvast

Eka kerta on aina eka kerta, ja määrittelee asiassa kuin asiassa sen, miten siihen jatkossakin suhtautuu. Tein toissa viikonloppuna ensimmäisen reissuni maailman suurimmalle hevifestarille Wacken Open Airiin, Wackenin piskuiseen kylään Pohjois-Saksaan. On hyvin todennäköistä, että tein samalla myös viimeisen Wacken-reissuni. Antakaahan, kun kerron.

Reissuun lähdön aamuna kello herättää 4.40. Kesälomalaiselle se on kuin tuhat punaista vaatetta taisteluhärälle, mutta lentokentälle on ehdittävä ajoissa. Ei muuta kuin kamat kantoon ja kumijalka laulamaan.

Edeltävänä päivänä ja heti herättyä on tutkailtu ihmeissään myös sosiaalista mediaa ja Wackenista kantautuvia kuvapäivityksiä. Vettä on paikan päällä tullut yhtä soittoa neljättä päivää ns. huolella ja leirintäalueella ollaan kosteuden ja mudaksi hiljalleen polkeentuvien nurmipeltojen kanssa jo hätää kärsimässä.

Parinkymmenen minuutin myötätuuli lentomatkassa on päivän ilonaiheista toinen. Seitsemän hengen reissuporukkamme suuntaa siksi hyvillä mielin vuokrakiesillä majapaikkaan Neumunsterin kaupunkiin, vajaan 50 kilometrin päähän Wackenista. Ja kyllä, ryhmän keski-iän sekä summattujen festivaalikilometrien määrä huomioiden oli alusta pitäen selvää, että yövymme hotellissa. Huoneita odotellessa some kertoo jo puolen päivän jälkeen, että Wackeniin ei yksityisautoilla ole mitään asiaa, koska paikoitusolosuhteet ovat niin huonot. Ei auta kuin kurvailla reilu puolituntinen Itzehoen kaupunkiin, josta kulkevat festaribussit pelipaikoille. Reilun kahden tunnin autoilun ja odotuksen jälkeen olemme vihdoin Wackenin festarialueen välittömässä läheisyydessä. Kello on noin puoli viisi iltapäivällä.

wacken-yleis3

Seuraavaksi se ilo vasta yltyykin. Lähdemme seurueen lehdistöakkreditoinnin omaavien kanssa etsimään paikkaa, mistä saamme asianmukaiset kulkulupamme. Talsimme pitkin pikkuisen ja ihastuttavan Wackenin kylän raittia. Katukuvassa on ruoka-, juoma- ja krääsämyyntikojuja toinen toisensa perään ja vastaan tallustaa kaikenkuntoista ja -näköistä metallimörökölliä. Olutterasseja on yksityispihoillakin. Festareiden ajaksi Wackenin kylä muuttuu kuulemma ihan laillisesti anniskelualueeksi ja kuka vaan saa halutessaan lyödä terassin takapihalleen. Jopa kylän lapset ovat mukana bisneksen tekemisessä kyyditen halukkaita polkupyöriensä peräkärryissä pitkin pääkatua pientä maksua vastaan.

Kuitenkin, etenemme infoplakaatteja tutkiskellen etsien oikeaa suuntaa. Kun sitä ei löydy, kysymme neuvoja vastaan tulevilta järjestyshenkilökunnan edustajilta. ”Viiden minuutin kävely tuohon suuntaan.” ”Käänny seuraavasta vasemmalle ja se on heti siinä.” ”Pari sataa metriä tuohon suuntaan.” Vastauksia kyllä saamme, mutta mikään niistä ei vie perille. Monessa kohtaa näyttää, että vastaaja ei selvästikään ymmärrä englantia, vaikka sitä jotenkin puhuu. Puolen tunnin reippaan kumisaapastelun jälkeen ryhmämme festariveteraanit löytävät paikan, mistä rannekkeita on aiemmin saanut. Ei saa enää.

Samanmoisen suunnistusepisodin jälkeen päädymme paikkaan, mistä alun perin läksimme matkaan. Vieläkään asia ei selviä. Lopulta yhytämme taksin, joka tietää paikan armahan. Ja veloittaa sinne pääsemisestä 15 euroa. Passit saatuamme kuulemme ohjeet festarialueelle pääsemiseen. Ei sinne päinkään. Kävelemme vielä puolisen tuntia ja muutaman kilometrin odottaaksemme sisääntuloon vievää linja-autokyytiä toiset puoli tuntia. Jossain kaukana päälavalla soittaa Rob Zombie. Sen olisimme sentään halunneet nähdä.

Torstai

Kun pääsemme viimein sisääntuloportille, vastassa on näky, mihin onneksi osasimme vaatetuksessa varautua. Koko useamman kymmenen hehtaarin kokoinen festarialue on yhtä mustaa mutavelliä, joka ulottuu 20-40 senttimetrin korkeudelle kantavasta maanpinnasta. Leirintäalueen laitaa, aidasta kiinni pitäen, lähdemme hoipumme muiden mukana mutaista Via Dolorosaamme kohti soittolavoja. Nopeasti ei pysty eikä uskalla edetä, mutta paikalleenkaan ei auta jäädä, koska muta imee saappaan nopsaan kiinni tantereeseen. Rautalangasta havainnollistaen mittasuhteet ovat likimain samat kuin laittaisi legoukon talsimaan mämmituokkoseen.

Olemme varsinaisella festarialueella lopulta reilut kolme tuntia siitä, kun nousimme festaribussista pois porttien ulkopuolella. Kello on vaille ilta kahdeksan. Tässä vaiheessa on pakko syödä ja juoda jotain, jotta saamme verensokerin ja otsassa vahvasti pystyssä jököttävän elimen laskemaan. Ja sitten jo päätä pahkaa kahden lavan Black Stage / True Metal Stage -kompleksin eteen odottamaan illan pääesiintyjiä Savatagea ja Trans-Siberian Orchestraa. Sinnekin pääsemiseen tuhraantuu puolisen tuntia, ja vettäkin tihuttaa. Suomen riistohintoihin verrattuna kolme euroa kustantava olutmuki lohduttaa sentään hiukan.

Tässä sitten se Wacken-torstain toinen hyvä asia: useammassakin osoitteessa kauan odotettu, yhdysvaltalaisen, progressiivista, melodista teatterimetallia soittavan Savatagen ensimmäinen keikka sitten viime vuosikymmenen alun. Ennakkojutussani arvuuttelin, josko saman soittoajan saaneet Savatage ja sisarprojektinsa Trans-Siberian Orchestra tuuttaavaat biisin toisensa perään. Eivät, vaan kaikki meni näin: Savatage aloitti Black Stagen -keikan varsinaisella hittikimaralla lähtien Gutter Balletilla ja sisältäen yhtyeen tuotannon selkeitä kulmakiviä kuten Egde of Thornsin, Jesus Savesin, Dead Winter Deadin ja Hall of the Mountain Kingin. Osan lauluista veteli pianonsa takaa ja ilman itse maestro, silmin nähden laihtunut Jon Oliva. Välillä miestä auttoi viime vuosina äänensä ja yleensäkin kuntonsa kanssa taistellut Zak Stevens, joka Wackenissa oli laulaja paikallaan.

Noin 40 minuutin kohdalla valot syttyivät vuorostaan True Metal Stagella ja Trans-Siberian Orchestra päästeli saman verran omaa materiaaliaan muun muassa kolmen ihka uuden rallin, Madness of Menin, Prometheuksen ja loppusetissä majailleen King Rurickin voimin. Eipä ollut tämän ns. joulumetallibändin vanhemmissakaan A Last Illusion- tai Beethoven-paloissa varsinaisesti marisemisen aihetta, joskin koko spektaakkelin intensiteetti laski aavistuksen TSO:n oman osuuden aikana. Suurorkesterin ammattilaissoittajat lähtien Megadethissakin kitaroineesta Al Pitrellista ja kosketinvelho Vitalij Kuprijsta vetelivät kuitenkin taitavan laulaja-arsenaalin takalinjoilla tyylikkäästi. Ja kovia olivat vokalistitkin. Harvalla bändillä sitä on taustalaulajinaan sellaisia nimiä kuin Jeff Scott Soto (Talisman, W.E.T., ex-Yngwie Malmsteen) ja Russel Allen (Symphony X, Adrenaline Mob, Allen/Lande). Hyvin veti muun muassa myös TSO-laulaja, multi-instrumentalisti Andrew Ross, jonka duetto Savatagen The Hourglassista yhdessä Zak Stevensin kanssa antoi osviittaa tulevasta.

wacken-yleis2

Osa yleisöstä varmasti toivoi salaa, että Savatage ja Trans-Siberian Orchestra saattaisivat tuutata vierekkäisiltä lavoilta yhden biisin yhtä aikaa. Taas väärin. Yhtyeet tykittivät keikan viimeisen tunnin kokonaan kimpassa kahdelta lavalta. Kuulopuheiden mukaan kahden orkesterin jäsenet treenasivat tätä keikkaa varten viimeiset kolme kuukautta kappaleita yksin ja yhdessä klikkiraita korvassa. Koko shown pilaamiseen riitti käytännössä yksi missattu isku jommalla kummalla puolella. Ainakin pyrot ja todennäköisesti myös valot, kuten muut visuaaliset efektit oli automatisoitu, koska niin synkassa ne kulkivat. Ja kaikki tämä toimi kuin unelma.

Kun lisätään vielä helmeksi keikan loppuun Jon Olivan ja TSO-mies Robin Bournemanin yhdessä laulaa luikauttama, aina sydäntä särkevä Believe-balladi, ja ronski Chance, en minä tai kukaan muukaan meistä voinut todeta muuta kuin että oli nähnyt ja kuullut luultavasti elämänsä parhaan rock-spektaakkelin. Siinä ei puolimetrinen mutakerroskaan tuntunut missään. Vielä lähes tulomatkan kanssa yhtä helvetillisen ja kolmetuntisen kävely-, odotus- ja autoilu-urakan jälkeen hotellilla tuntui siltä, että tämän jälkeen ei tarvitse lähteä enää koskaan yhdellekään keikalle mihinkään. Savatage/TSO-komboa tuskin nähdään samalla kattauksella enää koskaan missään. Jos huhut pitävät paikkansa, Wackenin keikasta saataneen blu-ray/dvd -julkaisu jossain kohtaa tulevaisuudessa.

Perjantai

Vajaiden yöunien, ruokailujen ja kauppareissun jäljiltä ryhmämme rämä suoritti toisena Wacken-päivänä samanlaisen matkustusrupeaman itse pelipaikalle mitä torstaina. Alueelle päästiin tosin parahultaisesti hyvissä ajoin amerikkalaisen taiderockin pioneerin Queensrychen äärelle. Ilmakin oli torstaista selkiytynyt ja lämmennyt siinä määrin, että maasto ei enää upottanut aivan joka paikassa. Järjestäjät olivat yön ja aamun aikana saaneet poistettua mutaa ja ajettua puuhaketta tantereeseen siinä määrin, että olosuhteet mahdollistivat liikkumisen ilman, että jokaista askeltaan tarvitsi varoa. Hidasta eteneminen oli kuitenkin edelleen. Siksi pysyttelimmekin loppupäivän kokonaan päälavojen läheisyydessä.

wackenQueensryche

Laulaja Todd La Torren muutama vuosi sitten keulilleen Crimson Glorysta kaapannut seattleleaisyhtye soitti True Metal Stagella setillisen vanhaa ja uutta materiaalia. Moneksi taipuvan herra La Torren ääni toi erehdyttävästi mieleen bändin legendaarisen keulakuvan Geoff Taten ja tämän kunnian päivät vokalistina. La Torrella ei ole eikä koskaan tule olemaankaan Taten karismaa, mutta rekisterin laajuus ja äänen kestävyys ovat ukolla huippuluokkaa. Siksipä rallit Breaking the Silencestä Warningiin ja Eyes of a Strangerista Queen of the Reichiin lähtivät ilmoille kuin vettä vain ja hommaa oli ilo kuunnella pidemmänkin matkan päästä.

Kolmannes porukastamme suuntasi seuraavaksi Wackenin Beer Gardeniin, jossa kolmatta keikkaansa viikonlopun aikana vetäneen hillbilly-tyylisen metallicoverkomeetan Steve ’n’ Seagullsin esiintymistä vasta valmisteltiin. Maassa maan tavalla, eli litran kokoiset oluttuopit kouraan ja yleisöön. Kolmea varttia ennen pääsimme luovimaan tiemme helposti etuaitaan saakka. Kun yhtyeen versio Guns N’ Rosesin Paradise Citystä pärähti soimaan, oli lavan edessä summittaisesti arvioiden jo toista tuhatta sierainparia valmiina ottamaan villisti humppaavat keskisuomalaiset avosylin vastaan. Tutun tiukalla ammattitaidolla ’Gullsit naulasivat Farm Machine -debyyttinsä hittikavalkadia possen osallistuessa antaumuksella. Suurimmat hurraat irtosivat Iron Maiden -lainojen The Trooperin ja Run to the Hillsin sekä Rammsteinin Ich Willin kohdalla. Lopuksi lokkilauma nakutti levyn ulkopuolelta vielä Black Sabbathin Iron Manin ja Steppenwolfin Born to be Wildin, ja homma oli sitä myöten taputeltu. Kerrassaan huikea kokemus.

wacken-stevenseagulls

Nälkää ja janoa sammutellessa pressibaarin suojissa katsoimme sisäscreeniltä prog metal -hirmu Dream Theaterin ja osittain myös göteborgilaisen In Flamesin keikat. Molemmat show’t tuntuivat menevän jengiin kuin metrinen halko. Ensin mainittu lataili setissään kuluvan kesän tapaan yhden biisin jokaiselta levyltään. In Flames pyöritteli sekin tutun ja turvallisen festarisetin sekoituksella uutta ja vanhaa. Viime vuosina lavalla jokseenkin staattiseksi livennyt hurriryhmä oli Saksassa jopa silmin nähden aiempaa vapautuneempi.

Vippipuolella törmäsimme myös vahvasti edustaneisiin, edellispäivänä Wacken Metal Battleen osallistuneen glam-ryhmä Shiraz Lanen kundeihin. Itse kisassa sijoitus oli kymmenen korvilla, mutta se ei tuntunut ukkoja haittaavan. Keikka oli mennyt hyvin ja tunnelma oli sopivan rock. Tinkimätöntä sissihenkeä osoittivat poikien yöpymisjärjestelyt camping-alueella muiden festarivieraiden joukossa. Anekdoottina mainittakoon, että vuonna 2009 Sweden Rockissa muuan H.E.A.T.-orkesteri toimi täsmälleen samoin. Joskin kuvio maksoi bändin silloisen vokalistin Kenny Leckremon äänen menetyksen jo setin alkuvaiheessa. Jos ruotsalaiskollegojen karma osuu vähääkään yksiin helsinkiläiskollien kohdalla, tällä bändillä voi parin vuoden päästä olla hommat reilusti nykyistä isommallaan. Ainakaan soittotaidosta ja loppuun saakka viedyistä maneereista ja habituksesta se ei jää kiinni.

wacken-Running-wild

Perjantaiehtoon pääesiintyjänä Black Stagella hääri perinnehevin mestari, merirosvokolonna Running Wild. Allekirjoittaneelle bändin keikka oli yksi syy lähteä koko reissuun, joten odotukset olivat kovat. Kaikki näytti hyvältä vielä lähdössä, kun keikka starttasi legendaarisen Under Jolly Roger -albumin (1987) nimikappaleella ja jatkuen Jenning’ Revengellä, Genghis Khanilla ja Riding the Stormilla. Siitä eteenpäin kokemus oli kuitenkin ristiriitainen. ”Runkkarit” säästelivät ilmeisimpiä hittejään ja soittivat useamman näytteen selkeästi heikoimmilta kahdelta viimeisimmältä Shadowmaker- ja Resilient-levyiltään. Tosin keikalla kuultiin myös täysin uusi RW-kappale Into the West, mikä lienee yksi vuodeksi 2016 uumoillun seuraavan Wild-levyn raidoista.

Bändin soitto toimi, mutta yleismeininki lavalla oli turhan staattinen. Piraattikapteeni Rock ’N Rolf Kasparekin ääni oli kuosissa, mutta muutoin ukko patsasteli paikallaan muun bändin ohella. Edellisen vuoden 2009 Wackenin keikalta mukana kitarassa oli vanha sotaratsu Peter ”PJ” Jordan, mutta kahta muuta hemmoa en edes tunnistanut. Päällepäin uusien naamojen (Ole Hempelmann, basso ja Michael Wolpers, rummut) keikkaa ”varjosti” se, että he eivät varmaankaan eläessään olleet soittaneet näin suurelle yleisölle. Loppusetissä vanhoista hittinumeroista saatiin sentään Bad To the Bone ja keikan sinetöinyt Little Big Horn, mutta esimerkiksi tunnarimaisimpiin RW-ralleihin kuuluvat Prisoners of Our Time ja Port Royal jäivät tulematta. Henkilökohtaisesti en silti valita. Tulipahan tämäkin nyt nähtyä.

Lauantai

Viimeinen Wacken-päivä käynnistyi kahden aiemman tapaan, joskin entistä lämpöisempänä. Nyt alueella liikkuminen onnistui vieläkin kivuttomammin suurempia suon silmäkkeitä ketterästi väistellen. Ehdimme ryhminemme paikalle True Metal Stagella soittaneen kanukkirocktrio Danko Jonesin alkuun. Keikasta ehdin havainnoida sen, että bändin alkuvuosien livesoitannan kiima on kuin muisto vain. Aikoinaan Jyväskylän Lutakossa Dankon porukka vetäisi yhden koskaan kovimmista kokemistani klubiakteista. Toista oli Saksan maalla.

wacken-classic

Varsinainen ensimmäinen missio oli pyyhältää Black Stagelle katsastamaan erikoisnumeroa Rock Meets Classic. Siinä monessa liemessä keitetyn hard rock -basisti Mat Sinnerin bändi vahvistettuna tsekkiläisellä Prahan Bohemian Symphony Orchestralla pisteli melodisen rockin ja heavyn lainoja reilun tunteroisen. Tosin pääosan setistä vieneet Rainbow-, Helloween- ja Twisted Sister-biisien päälaulajat olivat autenttiset. Rainbow’ta tulkitsi Joe Lynn Turner. Miehen vetäisemistä kolmesta rallista I Surrender upposi posseen parhaiten. Stargazer ja Spotlight Kid eivät niinkään. Michael Kisken veret seisauttava laulu oli parhaimmillaan nykyisen Unisonic-kollegansa Kai Hansenin kynäilemässä I Want Outissa.

wacken-Classic-Rock2

Porstuasta pirtin puolelle karmit kaulassa astellut Dee ”fuckin’” Snider oli tässä porukassa laulajana kyvyiltään ehkä heikoin, mutta otti eturivin rock-kukkona lavan positiivisessa mielessä röyhkeästi haltuunsa. You Can’t Stop Rock ’n Roll, We’re not Gonna Take It, The Price ja I Wanna Rock lähtivät kaikkinensa kuin tykin suusta. Sniderin yhdessä muiden laulajien kanssa yhdessä tulkitsema AC/DC:n Highway to Hell setin lopussa oli varma sinetti koko spektaakkelille. Vaikka lainakeikka olikin, tällä konseptilla ja näillä laulajilla se oli ehdottomasti paikkansa ansainnutta rock-viihdettä. Mainittakoon myös keikan aloittanut ujon oloinen nuori laulajaneito, Beyond the Black -yhtyeen Jennifer Haben, jonka tulkinnat oman yhtyeensä In The Shadowsista ja Wacken Open Airin Rage Before a Storm -tunnarista olivat oikeinkin mukiin meneviä.

wackenClassic-Snider

Ruokatankkauksen jälkeen painelin sinne, minne näköjään kaikki muutkin. Black Stagella sotametalliaan korskeasti takonut länsinaapurin Sabaton oli bändi paikallaan ja vetäisi heittämällä lauantaina hurmoksellisimman ja suuriyleisöllisimmän keikan. Harjatukka Joakim Brodenin joukot tuntuvat nahkahousumaassa nauttivan suurta suosiota ja setin jokainen biisi otettiin vastaan valtaisalla nyrkkimerellä. Sabaton on soitannollisesti hirmuisessa vedossa ja sen runsasmelodinen metalli oli Wackenin päälavalla juuri oikeassa paikassa.

wacken-Sabaton

True Metal Stagella illan pääesiintyjänä hääri brittireliikki Judas Priest. Jos nyt kesäkuun alun Helsingin-keikasta jäi jotain hampaan koloon, paikkaantui se Wackenin viilenevässä illassa. Settilista oli lähestulkoon rautaa, siitäkin huolimatta, että suhteellisen heikolta Redeemer of Soulsilta soitettiin kaikkiaan kolme biisiä. Rob Halfordin ääni oli rautaisessa kunnossa koko vajaan kaksituntisen ja basisti Ian Hill veteli heiluvaa koreografiaansa lavan vasemmassa reunassa tavoilleen uskollisena. Bändin ”maitoparta” Richie Faulkner oli Halfordin ohella lavan hahmo, toisin kuin kitaristiparinsa Glenn Tipton, joka teki kuitenkin sen, minkä kuului. Ikä näyttää ottavan kuitenkin pikku hiljaa voiton tästä perushevin yhdestä legendaarisimmista keihäskarpaaseista, vaikka ei ukko ole lauteilla mikään varsinainen sähikäinen koskaan ollutkaan.

wacken-Judas-Priest4

Illan pimetessä poistui osastomme takavasemmalle kohti yöpuuta. Kuin sinetiksi matkan luonteelle eksyimme ennen bussipysäkkiä Wackenin leirintäalueelle oikein kunnolla ja porukkamme (naispuolinen) kuski sai vielä nyrkistä otsaansa. Että sillä tavalla.

Epilogi

Wacken Open Air on jyllänyt pienen saksalaisen maaseutukylän miljöössä jo 26 vuotta. Viime vuosina festareille on myyty järjestään loppuun kaikki 75 000 lippua. Vaikka ns. muta-Wackeneita on viimeksi koettu vuosina 2008 ja 2012, tämänvuotinen keli oli kuulema heittämällä aiempia vuosia pahempi. Se paljasti myös näin kokeneen festivaaliorganisaation haavoittuvuuden. Informaation kulku oli mitä oli ja säätilan vaikeuttamien olosuhteiden edessä kyykättiin useampaan otteeseen. Ymmärrän toki, että näin suuren yleisötapahtuman läpi vieminen vaativissa keliolosuhteissa on haastavaa, mutta jotain kai luulisi edellisiltä vuosista opitun. Wacken 2015 ei missään nimessä ollut fiasko, mutta sen olisi paremmalla ennakkovalmistautumisella voinut viedä onnistuneemmin finaaliin.

wacken-yleis

Näissä olosuhteissa ensikertalaiselle korostui myös tapahtuman laajuus. Kun matkassa on useamman hengen ryhmä kaikkine toiveineen ja sattumuksineen, ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta nähdä kaikkia niitä keikkoja alusta loppuun, joita haluaisi, vaikka viipottaisi lavalta toiselle ja tekisi energiatankkaukset suoraan lennossa. Itse en ole aikaisemmin nähnyt yhtä monessa päivässä yhtä laajalla kattauksella näin vähän bändejä. En päässyt edes käymään kuin puolella kaikista lavoista. Toki tähän vaikuttaa isosti esimerkiksi se, yöpyykö Wackenin leirintäalueella vai kauempana hotellissa. Uutena kokemuksena tämä reissu oli loppupeleissä kuitenkin kaiken kokemisen arvoinen. En vanno, ettei koskaan enää, mutta jotain henkilökohtaisesti merkittävää ja erikoista pitää näille bakkanaaleille kiinnittää, jotta useiden satojen eurojen reissubudjetilla lähden matkaan uudestaan.

Kuvat: Jaakko Silvast ja Riitta Arokallio