Wilson veti Tampereella ja Helsingissä kolmituntiset keikat, jotka oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen setti koostui Hand. Cannot. Erase. -levystä (2015) kokonaisuudessaan. Toiseen settiin oli poimittu biisejä tuoreelta 4 1/2 -minialbumilta sekä Wilsonin omia suosikkeja vaiheikkaalta uraltaan.
Ensimmäinen näytös: Hand. Cannot. Erase.
– Se on semmoinen hämähäkinseitti, sanoo ystäväni Tampereen Pakkahuoneella. Mies puhuu Wilsonin musiikillisista vaikutteista, jotka kumpuavat monenkirjavista suunnista populaarimusiikin viimeisen puolen vuosisadan varrelta.
Samaa voi sanoa Wilsonin tuotannon luonteesta. Wilsonille musiikki ei ole vain musiikkia. Se on tarinankerrontaa, se on monikerroksista taidetta, se on visuaalinen elämys. Tämä kokonaisvaltainen ajattelu näkyy kaikessa, mitä mies tekee.
Oma rakkauteni tarinoihin on ehkä osasyy siihen, miksi Wilson on minullekin niin tärkeä inspiraation lähde. Siksi haluan ennen Pakkahuoneen keikkaa tietää, mistä hänen tapansa säveltää musiikkia tarinallisina episodeina on lähtenyt.
– Vartuin kuunnellen musiikkia samaan aikaan kun luin kirjoja ja katselin elokuvia. Enkä minä tehnyt niiden välillä mitään eroa. Puhun nyt siis ajasta, jolloin olin hyvin nuori. Samalla kun kuuntelin jotain levyä, ja löysin uutta musiikkia, luin paljon kirjoja.
– Minuun vaikutti myös musiikki, jota vanhempani kuuntelivat, kun olin lapsi. Siinä oli jotain tarinanomaista. Isäni kuunteli Dark Side of the Moonia, kun taas äitini kuunteli paljon discoa, esimerkiksi Donna Summerin varhaista tuotantoa. Donna Summerilla on albumi nimeltä Love to Love You Baby, jonka toinen puoli on 17-minuuttinen diskosinfonia. Rakastin sitä, koska siinä oli vaikka mitä erilaisia tunnelmia, dynamiikkaa ja kerroksia. Vaikka se oli pohjimmiltaan popbiisi, se oli popbiisi, joka antoi itsensä kehittyä kokonaisen albumin puolikkaaksi.
– Taisin silloin rakastua ajatukseen siitä, että musiikki voi olla jatkumo. Sen ei tarvinnut olla vain pieni kolmeminuuttinen novelli tai lyhäri, se voisi olla kokonainen elokuva tai romaani. Enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi musiikkia ei voisi rinnastaa kokopitkään elokuvaan tai romaaniin. Aloin siis tehdä musiikkia alusta pitäen sillä tavoin. Kuten sanot, kuin tarinankerrontaa.
Kysäisen hetken mielijohteesta, onko Wilson koskaan ajatellut kirjoittaa jotain, ihan tekstimuodossa.
– Olen yrittänyt. Esimerkiksi edellinen levyni The Raven that Refused to Sing (2013) rakennettiin kuin kokoelmana novelleja. Kirjoitinkin siihen pari tarinaa. Se on vaikeaa, kirjoittaminen. Todella vaikeaa. Tein niitä kahta novellia vaikka kuinka pitkään. Tietyssä pisteessä oli sitten vain pakko luovuttaa ne ulkomaailmalle ja sanoa, ok, en voi tehdä näille enää yhtään enempää.
– Mutta tietyssä mielessä taidan nyt olla tehnyt valintani. Sen, että teen musiikkia elämässäni. Tai kuka tietää, ehkä vielä joskus kirjoitan kirjan. Vaikkapa elämästäni ja ajatuksistani, tietynlaisen pseudo-omaelämäkerran. Muutamakin kustantaja on pyytänyt minulta sellaista.
– Ja olen tosiaan yrittänyt myös kirjoittaa fiktiota. Nautinkin siitä. Mutta uskon, että mitä tahansa teetkin – elokuvia, kirjoja, musiikkia – sinun täytyy sitoa kaikki henkinen energiasi siihen yhteen juttuun. Siis jos todella haluat tehdä sen niin hyvin kuin voit. Ollaksesi hieno kirjailija, sinun täytyy sanoa, ok, pistän nyt kaiken muun sivuun, pistän musiikin sivuun, seuraavaksi viideksi vuodeksi, ja keskityn kirjoittamiseen. Ehkä joskus vielä teenkin sen. Mutta juuri nyt, olen lähinnä kastanut varpaitani sille alueelle.
– Toisaalta, en välttämättä näe suurta eroa kirjoittamisen ja sen välillä, mitä teen jo nyt. Sanoitusten kirjoitus, tarinoiden ideointi, sehän on yksi kirjoittamisen muoto. Samoin se on elokuvanteon muoto. Keikoillanihan on paljon filmejä. Minä en sinänsä tee niitä, mutta elokuvantekijät tekevät ne yhteistyössä kanssani, ideoideni pohjalta. Eli tietyllä tavalla elämäntyöni jo nyt risteää toisten taiteenhaarojen luomisen kanssa. Ja rakastan sitä.
Tampereen ja Helsingin keikat saavuttavat juuri sen, mihin Wilson vastauksellaan tähtää. Kummassakin kaupungissa koetaan, ei vain rock-keikka, vaan taidetta kaikille aisteille. Hand. Cannot. Erase. -levyn tarina asuntoonsa kuolleesta ja unohdetusta naisesta kerrotaan musiikin, lyriikoiden, taustavideoiden ja visuaalisten efektien keinoin. Illat ovat hitusen taianomaisia.
Henkilökohtainen suosikkini ensimmäisestä setistä on sydäntäsärkevän kaunis Ancestral. Wilson myös ylittää itsensä biisin lauluosuuksissa. Hän ei ole koskaan ollut maailman vahvin vokalisti, ja joskus männävuosina muistan jopa toivoneeni, että hän käyttäisi kunnianhimoisiin sävellyksiinsä aivan toista laulajaa. Hän on kuitenkin kehittynyt vuosien varrella, saanut itsevarmuutta, ja nykyään pystyy värittämään laulunsa sielukkaalla tunteella.
Ainoa seikka, joka rikkoo kokemuksen kokonaisvaltaisuutta, on hieman paradoksaalisesti välispiikit. Wilson, joka puhuu niin kauniisti kasvokkain, ei yksinkertaisesti ole mukaansatempaava esiintyjä. Musiikin soidessa ja visuaalisten tarinoiden ylitse virratessa tämä ei haittaa. Mutta biisien välissä taika joskus katkeaa, kun Wilson kertoo vitsejä, jotka eivät koskaan aivan osu maaliin, höpöttelee Circle-yhtyeen levyiltä opittua suomenkieltä, tai ottaa kännykkäkuvia yleisöstä Snapchatiin.
Toisaalta, ehkä tämä on osa Wilsonin charmia. Nykyprogen suurin maailmantähti, viisikymppinen mies, on lavalla suloisen kömpelö ja suorastaan antikarismaattinen. Jollain tavalla se lämmittää sydäntä.
Toinen näytös: 4 1/2 ja Wilsonin rakkaimpia suosikkeja
Setin toinen puoli on yllättäen hieman eri Helsingissä kuin Tampereella. Pakkahuoneella bändi aloittaa Storm Corrosionin Drag Ropes -biisillä ja jatkaa kauniilla Harmony Korinella Wilsonin ekalta soololevyltä. Kummankin tehoa vahvistaa aavemaisen vaikuttavat taustafilmit.
Helsingissä taas lähdetään Porcupine Treen materiaalilla, ensin antiikkisen vanhalla Dark Matterilla ja sitten Open Carilla. Visuaaliset efektit näiden kohdalla ovat huomattavasti vaatimattommat, ja ylipäänsä Helsingin kakkososuus lähtee jotenkin hitaammin käyntiin. Se voi toisaalta johtua siitäkin, että keikkapaikka The Circus on kolkko, epämukava, epäystävällinen ja liian täyteen tungettu.
Muuten setti on sama. Mieleenjääviä hetkiä ja yleisön suosikkeja ovat kokonaiset kaksi David Bowie -tribuuttia: ensin Porcupine Treen Lazarus ja vielä myöhemmin encoressa kaunis ja riisuttu cover Space Odditysta. Yleisö on silminnähden odottanut myös Porcupine Treen vanhaa balladia Don’t Hate Me, joka on äänitetty uutena versiona 4 1/2 -ep:lle. Ep-versio on duetto ihanan, livevahvuudesta puuttuvan Ninet Tayebin kanssa, joten keikalla kuullaan vain Wilsonia.
Omalla kohdallani salamat iskevät tujuimmin Index ja Sleep Together -biisien kohdalla. Kiehtovaa sinänsä, että kumpikaan kappale ei levytettynä kuulu suosikkeihini. Grace for Drowning -soololta (2011) poimittu Index kuitenkin pysäyttää heti alkuunsa, kun koko bändi seisahtaa paikoilleen ja rytmittää Wilsonin puhelaulua synkronisoiduilla sormennapsauksilla. Intensiivinen video viimeistelee lavalta huokuvan uhkaavan tunnelman.
Sleep Together yksinkertaisesti muistuttaa, miten täydellinen levy Fear of a Blank Planet läpeensä on.
Lopuksi Wilson ansaitsee taas päästä ääneen. Keskustelemme ennen Tampereen keikkaa myös moderneista musiikinkulutustottumuksista. Wilson on tunnetusti helppoja suoratoistopalveluja vastaan. Miehen syistä tähän voi olla montaa mieltä. Mutta jotain hänen kaunopuheinen perustelunsa kertoo siitä, millä intohimolla hän suhtautuu monikerroksisen taiteensa tekemiseen. Ja siitä, miten hän haluaa toisten sen kokevan, sekä keikoilla että levyillä.
– Taiteen tekemisen ja taiteen kokemisen välillä on kouriintuntuvan vahva yhteys. Se näkyy kaikissa taidemuodoissa. Jos esimerkiksi sanoisin sinulle, että olen tehnyt upean taulun, olen työstänyt öljyä kankaalle puoli vuotta ja nyt sen valmis, haluaisitko nähdä sen? Niin en todellakaan näytä sinulle jpegiä puhelimessani. Tämä on siis pelkästään esimerkki, olen karmaisevan huono maalaaja.
– Mutta jos olen tehnyt öljymaalauksen, veisin sinut katsomaan sitä. Näyttäisin sinulle, miten valo heijastuu siitä. Näyttäisin sinulle, miten sen pinnan syvyys vaihtelee. Sen yksityiskohdat, kaikki ne pienet kosketukset ja konstit, joilla olen luonut tämän kauniin asian. Sitä kokemusta et saisi jpegistä puhelimessani. En sano, ettetkö voisi ihan hyvin katsoa jotain puhelimesta ja sanoa, joo, tuo on hyvä maalaus. Kyllä voit. Mutta kokemuksesi olisi hyvin rajallinen, pieni osa siitä, mitä se voisi olla.
– Sama on musiikin kanssa. Voit striimata jotain nettisivuilta mp3:na ja sanoa, hei, onpa hyvä biisi, tykkään tästä. Mutta se ei ole samanlaatuinen kokemus, kuin minkä saat upeasti masteroidulta vinyyliltä, tai surround-systeemistä kotona, tai hyvistä kaiuttimista viihtyisässä huoneessa. Et voi katsoa levyn taidetta, sen huolella suunniteltua kansilehteä, lukea lyriikoita, tutkia muusikkojen kuvia, pidellä sitä rintaasi vasten, ja sanoa, tämä albumi on minun.
– Tämä on erottamaton osa ihmisluonnetta, ei vain minun omituisuuteni. Me osittain määrittelemme itsemme omaisuudellamme. Kun joku tulee luoksesi käymään, hän saa vahvan mielikuvan siitä kuka olet, sen perusteella, mitä olet valinnut säilyttää ympärilläsi. Albumisi, kirjasi, seinälle ripustamasi asiat.
– Jos ajatellaan, että kaiken sen voisikin säilyttää pilvipalvelussa. Musiikkisi, elokuvasi, valokuvasi. Muistosi. Elämäsi. Siinä on jotain syvällisesti väärää, ajatellen sitä, miten me ihmiset toimimme. Mitä olemme. Miten jaamme muille ihmisille sen, keitä olemme. Miten jaamme informaatiota. Miten jaamme omaisuutemme toisten kanssa.
– Siinä on jotain rumaa. En usko, että ihmisten on tarkoitus olla sellaisia.
Tai toivot, että emme olisi?
– Uskon, että pohjimmiltaan ihmisluonne haluaa ympäröidä itsensä asioilla, jotka eivät vain kerro toisille, keitä olemme, vaan myös muistuttavat itseämme siitä, keitä olemme. Tämähän on nyt siis erittäin mahtipontinen tapa selittää, miksi uskon, että rakastamamme musiikin ja meidän itsemme välillä on vahva, konkreettinen suhde.
En tiedä, olenko kaikesta aivan samaa mieltä. Hienoisena kulkuriluonteena olen kokenut verkon mahdollistaman materiasta irtipääsemisen vapauttavana elämyksenä. Silti, kun keikat ovat ohi, olen ostanut viimeisillä pennosillani 4 1/2 -hupparin, jota en oikeasti tarvinnut. En ole päästänyt siitä irti nyt kolmeen päivään. Enkä päästä huomennakaan. Se muistuttaa minua näistä kahdesta hienosta illasta vielä pitkään.